fasisti

Juhannuksen tienoilla olin puolisoni kanssa kolme viikkoa pyöräilemässä pitkin Pohjoismaita. Siinä sivussa meni myös kuukausi ilman ainuttakaan katsottua elokuvaa. En edes tiedostanut asiaa, ennen kuin paussi päättyi Bertoluccin Fasistiin (1970). Tauon jälkeen kokemus oli kuin paluu aivan perusasioiden äärelle.

Aina tulee jotain Only God Forgivesin kaltaisia elokuvia, josta joku olisi kehystämässä minkä tahansa kuvan seinälleen. Ja sitten on sellaisia elokuvia kuin Fasisti. Vittorio Storaron tallentamia kuvia ei käy kehystäminen. Jos jotain, katsoja itse katoaa niihin. Parhaimmillaan katsoja voi kokea tulevansa osaksi niitä kuviteltuja muistoja ja todistettuja tiloja, jotka elokuvaan on tallennettu. Fasisti on rönsyilevästä tyylittelystään huolimatta eletyn ja koetun tuntuinen elokuva – yhtä aikaa uni ja dokumentti.

Ei kulunut aikaakaan, kun Fasistin juoni alkoi pyyhkiytyä mielestäni. En silti voi välttyä ajatukselta, että jotain elokuvasta jumittui aivoihini. Kuvia, jotka käyvät todisteiksi elokuvan mahdollisuudesta toimia jonkinlaisena jaettuna tietoisuutena.

Kun muistelen pyörämatkaani, hahmotan sen etupäässä yksittäisten hetkien kautta. Tien päällä sitä rakentaa itselleen jonkinlaista matkanteon narratiivia väsymyksen ja voitonriemun vaihteluista, mutta myöhemmin se kaikki väistämättä unohtuu rajatumpien tuokiokuvien tieltä. Silti nuo yksittäiset välähdykset merkityksellistyvät juuri niitä ympäröineiden kokemusten kautta. Väkevät hetket toimivat portteina muistin laajempiin viidakoihin.

Eräänä iltana jotakin syrjäistä maataloa ohittaessamme näin sen ikkunasta kaksi vanhusta. He söivät ilmeisesti illallista keskenään. Illan muut tapahtumat saivat hetken tuntumaan hämärällä tapaa merkitykselliseltä. Olimme polkeneet pitkään näkemättä ainoatakaan ihmistä. Toisaalta sumun keskellä laidunsi loputtomasti lehmiä, aivan kuin joku olisi ne sinne unohtanut ja paennut koko maaseudulta. Sitten, kaiken hiljaisuuden ja autiuden keskellä oli yksi valaistu ikkuna ja sen takana käppyräinen pariskunta.

Tällaista huomiota voisi kai verrata elokuvan todistusvoimaan. Jotain merkitykselliseksi koettua tallentuu muistoihin, filmille, muistikortille. Se on yksinkertaista, muttei välttämättä tarkoita vielä paljon. Voinhan kantaa ja levittää tietoa näkemästäni, mutta ilman tapahtuneeseen muistoissani kytkeytyvää tuntemusten vyyhtiä huomio olisi itsellenikin kuollutta informaatiota.

Kun Fasistin tekijät ovat tallentaneet elokuvaansa pariisilaisen tanssisalin, he ovat tehneet sen aivan erityisellä tavalla. Näkymä salista iski tajuntaani kuin muistin syövereistä nousevana välähdyksenä. Näkymään tuntui kytkeytyvän paljon tietoutta myös elokuvan esittämien asioiden ympäriltä. Tanssisalista tallennettujen kuvien ansioista tiedän, miltä sen ympäristö näytti ja miten kirpeältä ilma kuvattuna iltana tuntui, vaikkei elokuva sitä suoraan kerrokaan. Tämä ylimääräinen ymmärrys kumpuaa tietenkin omista kokemuksistani, käsityksistäni, elokuvaan tallennetun kuvan aistillisesta rikkaudesta ja näiden iloisesta sekoittumisesta.

Se herkkyys, jolla tanssisali ja sen tapahtumat on Fasistissa esitetty, tekee kuvitteelliset aistimukseni minulle täysin tosiksi. Aivan yhtä tosiksi kuin ne muistot, jotka kytkeytyvät illallista tuvassaan syöviin vanhuksiin. Ilman joukkoa koettuja ponnistuksia muistoni vanhuksista olisi tyhjä kuin Google Street View’n näkymä heidän talostaan. Ilman elokuvantekijöiden taitoa ja herkkävaistoisuutta Fasistin kuvat tanssisalista voisivat olla mitä tahansa digikameralla nopeasti näpsäistyjä tiedostoja.

Tauko elokuvien katsomisesta teki hyvää. Samalla tavoin kuin elokuvantekijä voi sokeutua välineensä mahdollisuuksille, katsoja voi turtuneisuuttaan hukata kyvyn poimia elämän merkkejä näkemästään. Rikkaat, hengittävät teokset saattavat typistyä väsyneissä silmissä tympeiden laatumääreiden kokoelmiksi. Pahimmassa tapauksessa tyhjänpäiväiset elokuvat vievät meiltä kyvyn nauttia niistä elokuvista, jotka todella ansaitsevat kaiken huomiomme.

streetview

cinecitta

Vierailin viime viikolla Cinecittàn studioilla Roomassa. Oli pakko mennä koputtelemaan kivitalojen seiniä, että ne uskoi styroksista tehdyiksi.

Suomeen palattuani menin katsomaan Guillermo Del Toron uutuuselokuvan Pacific Rim.

Del Toro tiedetään intohimoiseksi elokuvahirviöiden ja fantasiamaailmojen ystäväksi. Hänen elokuviensa kummat näyt on yleensä sorvattu huolella ja rakkaudella. Vaikken ladannut Pacific Rimiin kauheasti odotuksia, luulin siis ainakin saavani nähdä jänniä ilmestyksiä.

Niiden sijaan valkokankaalla vilisi kuoliaaksi kilpailutettujen digiefektipajojen mätiä hedelmiä. Sen sijaan, että osaavat ammattilaiset olisivat nikkaroineet lavasteita tai maalanneet vaikka matte-maalauksia, ihan tavallisiakin huoneita oli koostettu täysin epäuskottavista digikikkareista. Jättimonsterit olivat lähikuviin rajattua sotkua, josta ei välittynyt koko, ei voima.

Jos Pacific Rim olisi videopeli, sitä voisi kehua hyvästä grafiikasta. Nyt sen juosten kustua ilmettä voi vain haukkua videopelimäiseksi. Toivomaani lapsenmielistä intoa elokuvan muovikuviin ei mahtunut.

Cinecittàssa seisovat yhä vuosina 2005-2007 kuvatun tv-sarja Rooman lavasteet. Näyttelyosion eräässä huoneessa pyörii haastattelu, jossa Fellini kertoo, miksi hän palaa yhä uudestaan rakkaalle studiolleen:

Minä olen elokuvantekijä. Elokuvat koostuvat sarjoista kuvia, jotka elokuvantekijät ovat uneksineet. Minne minä menisin kertomaan tarinoitani, ellen paikkaan, jossa nuo kuvat on mahdollista toteuttaa? Paikkaan, jossa ihmisillä on taito ja intohimo tehdä ne todeksi.

Miten helvetissä tähän tultiin?

%d bloggers like this: