Elokuva ja elämän hauraat merkit

elokuu 5, 2013

fasisti

Juhannuksen tienoilla olin puolisoni kanssa kolme viikkoa pyöräilemässä pitkin Pohjoismaita. Siinä sivussa meni myös kuukausi ilman ainuttakaan katsottua elokuvaa. En edes tiedostanut asiaa, ennen kuin paussi päättyi Bertoluccin Fasistiin (1970). Tauon jälkeen kokemus oli kuin paluu aivan perusasioiden äärelle.

Aina tulee jotain Only God Forgivesin kaltaisia elokuvia, josta joku olisi kehystämässä minkä tahansa kuvan seinälleen. Ja sitten on sellaisia elokuvia kuin Fasisti. Vittorio Storaron tallentamia kuvia ei käy kehystäminen. Jos jotain, katsoja itse katoaa niihin. Parhaimmillaan katsoja voi kokea tulevansa osaksi niitä kuviteltuja muistoja ja todistettuja tiloja, jotka elokuvaan on tallennettu. Fasisti on rönsyilevästä tyylittelystään huolimatta eletyn ja koetun tuntuinen elokuva – yhtä aikaa uni ja dokumentti.

Ei kulunut aikaakaan, kun Fasistin juoni alkoi pyyhkiytyä mielestäni. En silti voi välttyä ajatukselta, että jotain elokuvasta jumittui aivoihini. Kuvia, jotka käyvät todisteiksi elokuvan mahdollisuudesta toimia jonkinlaisena jaettuna tietoisuutena.

Kun muistelen pyörämatkaani, hahmotan sen etupäässä yksittäisten hetkien kautta. Tien päällä sitä rakentaa itselleen jonkinlaista matkanteon narratiivia väsymyksen ja voitonriemun vaihteluista, mutta myöhemmin se kaikki väistämättä unohtuu rajatumpien tuokiokuvien tieltä. Silti nuo yksittäiset välähdykset merkityksellistyvät juuri niitä ympäröineiden kokemusten kautta. Väkevät hetket toimivat portteina muistin laajempiin viidakoihin.

Eräänä iltana jotakin syrjäistä maataloa ohittaessamme näin sen ikkunasta kaksi vanhusta. He söivät ilmeisesti illallista keskenään. Illan muut tapahtumat saivat hetken tuntumaan hämärällä tapaa merkitykselliseltä. Olimme polkeneet pitkään näkemättä ainoatakaan ihmistä. Toisaalta sumun keskellä laidunsi loputtomasti lehmiä, aivan kuin joku olisi ne sinne unohtanut ja paennut koko maaseudulta. Sitten, kaiken hiljaisuuden ja autiuden keskellä oli yksi valaistu ikkuna ja sen takana käppyräinen pariskunta.

Tällaista huomiota voisi kai verrata elokuvan todistusvoimaan. Jotain merkitykselliseksi koettua tallentuu muistoihin, filmille, muistikortille. Se on yksinkertaista, muttei välttämättä tarkoita vielä paljon. Voinhan kantaa ja levittää tietoa näkemästäni, mutta ilman tapahtuneeseen muistoissani kytkeytyvää tuntemusten vyyhtiä huomio olisi itsellenikin kuollutta informaatiota.

Kun Fasistin tekijät ovat tallentaneet elokuvaansa pariisilaisen tanssisalin, he ovat tehneet sen aivan erityisellä tavalla. Näkymä salista iski tajuntaani kuin muistin syövereistä nousevana välähdyksenä. Näkymään tuntui kytkeytyvän paljon tietoutta myös elokuvan esittämien asioiden ympäriltä. Tanssisalista tallennettujen kuvien ansioista tiedän, miltä sen ympäristö näytti ja miten kirpeältä ilma kuvattuna iltana tuntui, vaikkei elokuva sitä suoraan kerrokaan. Tämä ylimääräinen ymmärrys kumpuaa tietenkin omista kokemuksistani, käsityksistäni, elokuvaan tallennetun kuvan aistillisesta rikkaudesta ja näiden iloisesta sekoittumisesta.

Se herkkyys, jolla tanssisali ja sen tapahtumat on Fasistissa esitetty, tekee kuvitteelliset aistimukseni minulle täysin tosiksi. Aivan yhtä tosiksi kuin ne muistot, jotka kytkeytyvät illallista tuvassaan syöviin vanhuksiin. Ilman joukkoa koettuja ponnistuksia muistoni vanhuksista olisi tyhjä kuin Google Street View’n näkymä heidän talostaan. Ilman elokuvantekijöiden taitoa ja herkkävaistoisuutta Fasistin kuvat tanssisalista voisivat olla mitä tahansa digikameralla nopeasti näpsäistyjä tiedostoja.

Tauko elokuvien katsomisesta teki hyvää. Samalla tavoin kuin elokuvantekijä voi sokeutua välineensä mahdollisuuksille, katsoja voi turtuneisuuttaan hukata kyvyn poimia elämän merkkejä näkemästään. Rikkaat, hengittävät teokset saattavat typistyä väsyneissä silmissä tympeiden laatumääreiden kokoelmiksi. Pahimmassa tapauksessa tyhjänpäiväiset elokuvat vievät meiltä kyvyn nauttia niistä elokuvista, jotka todella ansaitsevat kaiken huomiomme.

streetview

Mainokset

Yksi vastaus to “Elokuva ja elämän hauraat merkit”

  1. Tämä on luultavasti yksi parhaista teksteistäsi. En tiedä: minä en ymmärtänyt siitä juuri mitään, koska inhoan Fasistia. Siksi en pystynyt samaistumaan kirjoittamaasi. Paitsi siinä, että tauon jälkeen elokuvat tuntuvat uudesti raikkailta. Helena Ylänen mainitsi tästä kerran, selittäen juuri päättyneen, elokuvattoman kesäloman johtaneen ensimmäisen Vares-elokuvan viiden tähden arvosteluun.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: