Muutostiloja

syyskuu 24, 2013

Altered-States

Vuosi sitten katsoin DVD:ltä Ken Russellin trippiklassikon Muutostiloja (1980), eikä se tehnyt suurta vaikutusta. Mutta filmiltä?

Voi pojat.

Vasta valkokankaalle hyökyessään elokuva paljasti todellisen hurjuutensa. Sen mysteeri, väkivalta ja hurmio räjähtivät esiin. Samalla tulin ajatelleeksi, ettei filmin kuolema suinkaan ole kovin isku meille syntyjään naavaa kasvaneille filmihulluille. Suremme ehkä kehityksen suuntaa, mutta ainakin tiedämme, mitä menetämme. Ja toisaalta osaamme hakeutua niihin kivenkoloihin, joissa elävää elokuvaa vielä näytetään.

Kovimman tällin ottavat vastaan ne sukupolvet, jotka eivät tiedä. Heille ei tarjoudu edes mahdollisuutta ottaa vastaan sitä valkokankailla itävää taikasientä, joka voi jo kerta-annoksena aiheuttaa pysyviä muutoksia nauttijansa tajunnassa.

Meidän filmihullujen ei siis kannata ripotella tuhkaa päällemme. Me olemme onnekkaita.

Rie_Rasmussen

Olihan se posketonta. Viime heinäkuussa Cannesissa mies käveli pyssyn kanssa hotelliin ja vei sadan miljoonan edestä timantteja noin vain.

Moni uutislähde huomautti, että samasta paikasta vohkittiin timantteja myös Hitchcockin Varkaitten paratiisissa (1955). Onkin siis vain sopivaa, että Hitchcockilta parhaat temppunsa väitetysti nyysinyt Brian De Palma orkestroi yhden 2000-luvun komeimmista jaksoistaan juuri cannesilaisen jalokivikähvellyksen muotoon.

Jos Cannesin heinäkuinen ryöstö onnistuikin suorastaan typerryttävän yksinkertaisesti, De Palman vuonna 2002 ohjaama Femme Fatale ryöpsäyttää katsojan eteen monin verroin mutkikkaamman operaation. Elokuva käynnistyy parikymmenminuuttisella jaksolla, jossa vorot ryhtyvät timanttivarkaiksi kesken Cannesin elokuvajuhlilla järjestettävän ensi-illan. Seuraa hämmentävä ketju tapahtumia, joiden kahjoudelle vetää vertoja vain niiden elokuvallisen toteutuksen suoranainen pöyhkeys.

Tällaiset tappojen ja ryöstöjen ympärille pakerretut setpiecet ovat tunnetusti De Palman tavaramerkki. Toisinaan ne ovat tyylirikkoja, kuten Sodan arpien (1989) subjektiivisesti kuvatussa murhayrityksessä. Useammin niihin kuitenkin tiivistyy kaikki se, mikä auteurin kädenjäljessä on hienoa.

Femme Fatalen alkujaksossa De Palman ohjaus on niin vaivatonta, että kohtauksen kepeä virtaus tuntuu tekevän jo pilaa hänen vakavamielisemmistä tavaramerkkijännäreistään. Ei sillä, etteikö näihin jaksoihin kuuluisi aina tietty leikkisyys. De Palma herkuttelee elokuvakerronnan mahdollisuuksilla ja omalla teknologisella virtuositeetillaan tietäen, että asiaan vihkiytyneet katsojat osaavat sitä häneltä odottaa.

Femme Fatalen alku on silti täynnä hilpeitä yksityiskohtia, joista oma suosikkini on kauko-ohjattavalla kameralla leikkivä kissa. Varsinaisen ryöstösuunnitelman järjettömimmät ja riemastuttavimmat yksityiskohdat taas liittyvät itse timanttikoruun, joka

a) on ainoa valokuvauksellisen kantajansa yläruumista peittävä asia

b) riisutaan kyseisen henkilön yltä naiskentelemalla vessassa.

Nimihenkilöä esittävän Rebecca Romijnin ja korua kantavan malli Rie Rasmussenin seksikohtaus tuntuu röyhkeän itsetarkoitukselliselta, mutta silläkin on paikkansa. Vaikka koko alkujakso eroaa tyylillisesti muusta elokuvasta, vessavarvi toimii oivana johdatuksena tarinan huuruiseen logiikkaan. Mitä tahansa saattaa tapahtua, etenkin jos se näyttää hyvältä.

Jotenkin tässä yhteydessä tuntuu olennaiselta tieto, että Rasmussen ohjaa parhaillaan uusintaversiota Cronenbergin Shiversistä (1975). Se kun on elokuva, joka kertoo nymfozombeista.

Ryöstökohtauksen kajahtaneen kepeästä tunnelmasta vähintään puolet menee siinä soivan musiikin piikkiin. Äkkiseltään kuulostaa, että kohtaus on sovitettu Ravelin Boléron raukeasti kehittyviin kudoksiin. Tämä osoittautuu pian hämäykseksi, kun musiikki karkaa omille sivuteilleen. Ryuichi Sakamoton säveltämä muunnelma tekee leikkisästi piruetteja Ravelin teoksen ympärillä ja korostaa kohtauksen kiusoittelevaa latausta veikeillä aksenteilla. Boléro itsessään toimisi elokuvamusiikkina lähes täydellisesti, mutta tällainen venkoilu vetää katsojan naaman vielä leveämpään hymyyn.

Mitä väliä, jos jättimäisiä timanttisaaliita on mahdollista kähveltää vain saapumalla paikalle, kun siinä ohessa voisi pitää hauskaa ja saadakin vielä?

Tämä blogi saa nyt kokea elonmerkkejä lähinnä ulkoilmassa vietetyn kesän jälkeen. Uusien tekstien ohella luvassa on kaikkea muutakin jännää.

Aivan ensimmäiseksi on vuorossa uusi musiikkivideo mainiolle yhtyeelle nimeltä Ochre Room. Heille tein myös vuosi sitten videon nimeltä My Summer, jonka leikkausratkaisuista kirjoitin laajemminkin. Tämän uuden videon leikkaamisesta ei juttua tule – syistä, jotka selviävät videon katsomalla. Itse ainakin tykkään lopputulokseen jääneestä askarteluhenkisyydestä. Suurkiitos kaikille videon tekoon osallistuneille.

Olen muuten huomannut, että innostun lyhyestä formaatista toden teolla oikeastaan vasta silloin, kun kyse on tilaustöistä. Omasta aloitteestani lähteneet lyhytelokuvat ovat olleet lähinnä huolimattomia roiskaisuja, mutta tilivelvollisuus auttaa kummasti terävöitymään.

Pitkää Monadi-elokuvaa pääsee halutessaan ihmettelemään lähikuukausina, kun Zomba di Mare ilmestyy kaiken kansan ihmeteltäväksi. Suunnitelmissa on panna elokuva ilmaiseksi internetiin, minkä lisäksi elokuvan voi hankkia parempilaatuisena latauksena maksua vastaan. Samaan aikaan tulee ostettavaksi myös DVD, jossa on lisämateriaalina ainakin vajaan tunnin mittainen dokumentti elokuvan tekemisestä sekä lyhytelokuvat Zomba Intenso ja U48-kilpaan tehty Non sono un razzista, ma…

Kaiken hyvän lisäksi tarjolla on jotain pahaakin, sillä uskaltaudun täten kokeilemaan Twitteriä, toki asianmukaisella epäluuloisuudella. Monadi-Filmin kanavalle tulee toivottavasti vain ja ainoastaan elokuva-asiaa. Alkajaisiksi kirjasin sinne huomioita muutamasta viime kuukausien ensi-illasta, joista en ole ehtinyt runoilla tähän blogiin. Kielenä on englanti. Oikotie epäonneen löytyy osoitteesta https://twitter.com/monadifilmi

%d bloggers like this: