bruce

Piti sitten tämäkin päivä nähdä. Vuoden rumimmasta elokuvasta vastaa Wong Kar-Wai.

Se ei suinkaan ole huonosti kuvattu, lavastettu, tai mitään muuta sellaista. Sen sijaan joku uuvatti on sotkenut suurimman osan elokuvasta digitaalisella kohinanvaimennuksella.

Termi ”digital noise reduction”, eli DNR, on tullut viime vuosina tutuksi etenkin blu ray -levyjä hankkiville elokuvaharrastajille. Teräväpiirtoformaatti voi tuoda esiin filmille kuvattuihin elokuviin olennaisesti kuuluvan filmirakeen, ja aina välillä jokin julkaisija pelästyy ilmiötä. Silloin kuvaa saatetaan samentaa DNR-efektillä. Se ei tee kuvaa miellyttäväksi, vaan muuttaa esimerkiksi ihmiset vesivärein maalatuiksi vahanukeiksi. Alla olevat kuvat Predatorin eri blu ray -julkaisuista valottavat asiaa. Vasemmalla olevasta kuvasta filmirae on siistitty DNR:llä, oikeasta ei.

(klikkaa kuva isommaksi)

(klikkaa kuva isommaksi)

Asiantuntevien nettisivustojen ansiosta DNR-pilatut kiekot on helppo kiertää kaukaa. Pystyn ihan hyvin elämään kehnosta filmikopiosta tehdyn julkaisun kanssa, mutta DNR:llä runneltuja tapauksia en tue. Haluaisin kovasti nähdä esimerkiksi Nicolas Roegin Kauhunkierteen (1973), mutta nykyiseen julkaisuun en koskisi pitkällä tikullakaan.

Nyt sitten kaikista maailman elokuvista Wong Kar-Wain The Grandmaster (2013) sai olla ensimmäinen teatterissa näkemäni DNR-raiskio. Kyse ei ole edes kokonaisuuden päälle lätkäistystä efektistä, sillä kuvanlaatu vaihtelee holtittomasti pitkin elokuvaa. Olen rinnastanut alle kaksi kuvaa, joista vasen näyttää Tony Leungin luonnollisena ilmestyksenä ja oikea vesivärimaalauksena. Oikea kuva on tarkennukseltaan muutenkin pehmeä, mutta asia käynee selväksi.

(klikkaa kuva isommaksi)

(klikkaa kuva isommaksi)

On täysin käsittämätöntä, miten Wong Kar-Wain kaltainen kuviaan vuositolkulla hierova tyyliniekka saattaa päästää käsistään moista moskaa. Digisileys ei muutenkaan sovi hänen hennoilla tekstuureilla pelaavalle kuvakielelleen, mutta tämä rinnastuu jo rikokseen.

Kaikesta huolimatta pidin elokuvasta yllättävän paljon. Alku kangerteli ja tuuttasi kornia musiikkia, mutta sitten elokuva puikkelehti miellyttävän ketterästi elämäkertaelokuvien sudenkuoppien ohi. En tiedä, mikä esimerkiksi Partaveitsen funktio oli elokuvassa tai asioiden todellisessa kontekstissa, mutta hyvin se sinne joukkoon sopi. Elokuvan virta vei. Lopussa koin oloni odottamattoman sykähdytetyksi.

Hämmentävää. Kaikin puolin hämmentävää.

Mainokset

torino

TORINON HEVONEN

+ Elokuvassa on paljon visuaalisuutta.
+ Ääniefektit ovat hyviä.
+ Jännitys kasvaa loppua kohti.
+ Tarr uudistaa genreään…
– …mutta ehkä liian maltillisesti.
– Lopunaikojen julistus ei ole aiheena tuore.
– Tarrin viimeinen elokuva.
– Liian pitkä

Yhteenveto: Unkarilaisen art house -ohjaajan viimeinen elokuva ei voita hänelle uusia faneja. Vanhat fanit tykkäävät varmasti, jos eivät kyllästy liian pitkään kestoon.

mud

Jeff Nicholsin kolmas elokuva Mud lukeutuu laihan elokuvavuoden yllättäjiin.

Ohjaajan esikoista Shotgun Stories (2007) en ole nähnyt, mutta edellinen Take Shelter (2011) oli melko onnistunut työ. Se tosin kärsi liiallisesta asetelmallisuudesta, joka vei suurimman elon hahmoista. Tässä suhteessa Mud on aimo harppaus eteenpäin. Elävyydessään se nousee yhdeksi elokuvavuoden kohokohdista.

Nuoren pojan kasvutarina pelaa melko konventionaalisilla aineksilla, mutta tapahtumaympäristön ja eletyn elämän ymmärtäminen tekevät elokuvasta tavallista väkevämmän kokemuksen. Moni on havainnut vaikutteita Terrence Malickin elokuvista. The Tree of Lifeen (2011) sen toki yhdistävät oksien välistä pilkahtelevan auringon lisäksi pääosaa esittävä Tye Sheridan ja tuottaja Sarah Green. Enemmän siinä silti on Malickin 1970-luvun elokuvia ja niiden arkista ihmeen tuntua.

Vaikka kyse on kasvukertomuksesta, Nichols ymmärtää olla tekemättä hahmonsa henkisestä matkasta liian hallitsevaa. Elokuvan päähenkilö ei ole alati niinku tajuamassa kaikkee, kuten rasittavimmin psykologisoiduissa kasvutarinoissa tapahtuu. Nichols yksinkertaisesti näyttää, miten pojan kokemukset varioituvat tämän ympärillä toisten ihmisten elämissä.

Onneksi myös voittopuolisesti luontoon sijoittuvan elokuvan digitalisaatio on tehty poikkeuksellisen hyvin. Mud on parhaita näkemiäni digiesityksiä. Kuva näyttää aina luonnolliselta ja inhimilliseltä. Näin voimakkaasti ambienssinsa varassa elävän elokuvan tapauksessa kyse ei ole pikkuseikasta.

Jos jostain pitää valittaa, niin gangsterismin liikakuvauksesta ja viimeisen näytöksen turhasta siisteydestä. Kaikki palaset loksahtelevat mukavasti kohdilleen ja jokainen aiemmin esitelty elementti pannaan hyötykäyttöön. Se tuo lopetukseen mekaanisuuden tuntua, jonka yli elokuva silti jaksaa kantaa. Aivan loppu on mahdottoman hieno, mutta sitten sekin jatkuu yhden varmistelevan reaktiokuvan verran liian pitkään. Joskus se on pienestä kiinni.

Huomaan, että tästä kirjoituksesta on tullut turhan kuivakka. Mud ansaitsisi tulla käsitellyksi eloisammalla kielellä ja virkeämmällä ajatuksella. Ehkä tekstini kankeus johtuu osittain siitä, ettei elokuva lyönyt minua halolla päähän ja aiheuttanut suurta valaistumista. Sen sijaan se esitteli maailman, johon solahdin katsojana kuin huomaamatta. Mitäpä siitä sanoisi, muuta kuin että elokuvaa leimasi poikkeuksellinen vaivattomuuden tuntu.

Siitä minä pidin.

%d bloggers like this: