The Grandmaster – DNR on vahvempaa kuin kungfu

lokakuu 25, 2013

bruce

Piti sitten tämäkin päivä nähdä. Vuoden rumimmasta elokuvasta vastaa Wong Kar-Wai.

Se ei suinkaan ole huonosti kuvattu, lavastettu, tai mitään muuta sellaista. Sen sijaan joku uuvatti on sotkenut suurimman osan elokuvasta digitaalisella kohinanvaimennuksella.

Termi ”digital noise reduction”, eli DNR, on tullut viime vuosina tutuksi etenkin blu ray -levyjä hankkiville elokuvaharrastajille. Teräväpiirtoformaatti voi tuoda esiin filmille kuvattuihin elokuviin olennaisesti kuuluvan filmirakeen, ja aina välillä jokin julkaisija pelästyy ilmiötä. Silloin kuvaa saatetaan samentaa DNR-efektillä. Se ei tee kuvaa miellyttäväksi, vaan muuttaa esimerkiksi ihmiset vesivärein maalatuiksi vahanukeiksi. Alla olevat kuvat Predatorin eri blu ray -julkaisuista valottavat asiaa. Vasemmalla olevasta kuvasta filmirae on siistitty DNR:llä, oikeasta ei.

(klikkaa kuva isommaksi)

(klikkaa kuva isommaksi)

Asiantuntevien nettisivustojen ansiosta DNR-pilatut kiekot on helppo kiertää kaukaa. Pystyn ihan hyvin elämään kehnosta filmikopiosta tehdyn julkaisun kanssa, mutta DNR:llä runneltuja tapauksia en tue. Haluaisin kovasti nähdä esimerkiksi Nicolas Roegin Kauhunkierteen (1973), mutta nykyiseen julkaisuun en koskisi pitkällä tikullakaan.

Nyt sitten kaikista maailman elokuvista Wong Kar-Wain The Grandmaster (2013) sai olla ensimmäinen teatterissa näkemäni DNR-raiskio. Kyse ei ole edes kokonaisuuden päälle lätkäistystä efektistä, sillä kuvanlaatu vaihtelee holtittomasti pitkin elokuvaa. Olen rinnastanut alle kaksi kuvaa, joista vasen näyttää Tony Leungin luonnollisena ilmestyksenä ja oikea vesivärimaalauksena. Oikea kuva on tarkennukseltaan muutenkin pehmeä, mutta asia käynee selväksi.

(klikkaa kuva isommaksi)

(klikkaa kuva isommaksi)

On täysin käsittämätöntä, miten Wong Kar-Wain kaltainen kuviaan vuositolkulla hierova tyyliniekka saattaa päästää käsistään moista moskaa. Digisileys ei muutenkaan sovi hänen hennoilla tekstuureilla pelaavalle kuvakielelleen, mutta tämä rinnastuu jo rikokseen.

Kaikesta huolimatta pidin elokuvasta yllättävän paljon. Alku kangerteli ja tuuttasi kornia musiikkia, mutta sitten elokuva puikkelehti miellyttävän ketterästi elämäkertaelokuvien sudenkuoppien ohi. En tiedä, mikä esimerkiksi Partaveitsen funktio oli elokuvassa tai asioiden todellisessa kontekstissa, mutta hyvin se sinne joukkoon sopi. Elokuvan virta vei. Lopussa koin oloni odottamattoman sykähdytetyksi.

Hämmentävää. Kaikin puolin hämmentävää.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: