18.12.2013

The-Worlds-End

Johan jysähti!

Olen tässä blogissa valittanut yhä uudelleen väsymystäni tarinallisuuden pakkoon. Siis siihen, että jokainen hitusenkaan viihteellisempi elokuva pitää puskea samaan muottiin, jossa on sankaria ja sankarilla päämäärää ja vastavoimaa. Jos jokin elokuva yrittää tehdä jotain villiä, se tekee sen ensimmäisen puolen tunnin aikana, minkä jälkeen se palaa turvallisille raiteille monistamaan täysin ennalta-arvattavaa viihdekokemusta. Moni klassinen kaava on sinänsä toimiva, mutta tumpeloiden toistamina ne vain turruttavat.

Brittiläinen Edgar Wright ylsi parempaan elokuvillaan Shaun of the Dead (2004) ja Hot Fuzz (2007). Niistä hupia riitti jopa tunniksi, minkä jälkeen molempien painopiste siirtyi komediasta melko tylsään toimintaan. Ne sekoittivat Simon Peggin ja Nick Frostin pierunhajuista lad-meininkiä zombi- ja poliisigenrejen taitavasti haltuunotettuihin trooppeihin. Kerronnan hyperaktiivinen napakkuus ja Pegg/Frostin koominen kyvykkyys lupasivat, että onnistuessaan resepti voisi tuottaa jotain kerrassaan hykerryttävää.

Jotain sellaista kuin The World’s End.

Kolmikon uutuus on viimeistä yksityiskohtaa myöten virtaviivaiseksi viritetty kone. On huumoria, jännitystä ja draamaa, jotka risteävät täydellisen sopusointuisesti. Kaikki esille tuodut langat rullataan siististi kerälle ja asetetaan hyllylle riviin värien mukaiseen järjestykseen. Elokuva ei silti ole yhtään tylsä siitä yksinkertaisesta syystä, että langat pysyvät niille määrätyillä pakoilla, eivätkä vieri ympäri lattioita. Hyvin tehdyksi elokuvaksikin sitä voisi haukkua – lajissaan parhaaksi vuosiin. Mikä se laji tässä genresalaatissa sitten onkaan.

Jo elokuvan ensimmäinen toimintakohtaus viestii vahvasti, että ainakaan actionista homma ei enää tällä kertaa jää kiinni. Wright suosii nujakoissaan pitkää ottoa ja hilpeän fyysistä komiikkaa. Se on yhdistelmä, jolla ei juuri voi mennä vikaan.

Ehkä tärkein tekijä elokuvan onnistumiselle on kuitenkin sen hetkittäin oikeasti kouraiseva tarina, joka epäilemättä tarjoaa samaistumispintaa moneen tarpeeseen. Känniuhmainen nostalgia on herkullinen aihe, ja elokuvan genretwisti täydellinen kumppani sille.

Mikä parasta, yleensä elokuvissa niin pakotetusti rakentuva inhimillinen kehityskaari nivotaan tällä kertaa täysin luontevasti ja nokkelasti genrekäänteisiin. Tästä syystä Wrightin aggressiivinen kerrontakaan ei ala tuntua samalla tavalla teennäiseltä kuin ohjaajan aiemmissa elokuvissa. The World’s Endissä on sydäntä. Ja panovitsi perään.

Huikea elokuva.

%d bloggers like this: