Valitettavasti Zomba di Maren DVD-levyjen saaminen valmistajalta on lykkääntynyt perjantaihin, joten elokuvan saa tilattua postikuluitta vielä tämän viikon loppuun. Sehän käy lähettämällä sähköpostia osoitteeseen monadifilmi at hotmail.com

Hinta on 15 euroa, kotipolttoisen blurayn kanssa 17 euroa.

Zomba di Maren DVD ilmestyy 18.12!

15 euroa maksava DVD sisältää elokuvan suomeksi ja englanniksi tekstitettynä, 55-minuuttisen making ofin englanniksi tekstitettynä sekä lyhytelokuvat Zomba Intenso (tekstitys vain englanniksi), Non Sono un Razzista ja Speech to the Troops. Kaikkiaan paketissa on lähes kolme tuntia Zombaa.

Halutessaan DVD:n kylkeen saa kotipolttoisen blurayn, jossa on Zomba di Mare suomenkielisin tekstein. Tällöin hinnaksi tulee 17e.

Isompi lanseeraus menee ensi vuoden alkuun. Silloin on luvassa ainakin teatterinäytös Helsingissä, elokuvan nettijulkaisu ja muuta jännää. Ennakkotilaamalla DVD on kuitenkin mahdollista saada vielä jouluksi kotiin ja kavereille. Ennakkotilaukset voi lähettää sähköpostitse osoitteeseen monadifilmi at hotmail.com. Viestiin tulee kirjoittaa tilaajan nimi ja toimitusosoite, maksuohjeet tulevat vastausviestissä. Ennakkotilatut levyt lähetetään postikuluitta!

Monadi-Filmin ensimmäinen kokopitkä elokuva, Zomba di Mare, ilmestyy 18.12.

Alkuvuonna olleiden teatteriesitysten jälkeen elokuvaa on hiottu leikkaus- ja tekstitysmuutoksilla ja pienillä lisäkuvauksilla. DVD:llä on itse elokuvan lisäksi tunnin mittainen making of sekä lyhytelokuvat Zomba Intenso ja Non Sono un Razzista, ma…

Zombasta on kirjoitettu Leffatykissä, Laajakuvassa ja Filmiliekissä.

Ennakkotilauksia otetaan piakkoin vastaan. Ennakkotilattujen levyjen pitäisi ennättää jouluksi tilaajille.

Kirjoitin keväällä lyhytelokuvasta, jonka kävin kuvaamassa.

Tämä kyseinen Erkka Mykkäsen ohjaama elokuva, Taulu, on nyt nähtävillä Vimeossa. Käykää katsomassa.

18.12.2013

The-Worlds-End

Johan jysähti!

Olen tässä blogissa valittanut yhä uudelleen väsymystäni tarinallisuuden pakkoon. Siis siihen, että jokainen hitusenkaan viihteellisempi elokuva pitää puskea samaan muottiin, jossa on sankaria ja sankarilla päämäärää ja vastavoimaa. Jos jokin elokuva yrittää tehdä jotain villiä, se tekee sen ensimmäisen puolen tunnin aikana, minkä jälkeen se palaa turvallisille raiteille monistamaan täysin ennalta-arvattavaa viihdekokemusta. Moni klassinen kaava on sinänsä toimiva, mutta tumpeloiden toistamina ne vain turruttavat.

Brittiläinen Edgar Wright ylsi parempaan elokuvillaan Shaun of the Dead (2004) ja Hot Fuzz (2007). Niistä hupia riitti jopa tunniksi, minkä jälkeen molempien painopiste siirtyi komediasta melko tylsään toimintaan. Ne sekoittivat Simon Peggin ja Nick Frostin pierunhajuista lad-meininkiä zombi- ja poliisigenrejen taitavasti haltuunotettuihin trooppeihin. Kerronnan hyperaktiivinen napakkuus ja Pegg/Frostin koominen kyvykkyys lupasivat, että onnistuessaan resepti voisi tuottaa jotain kerrassaan hykerryttävää.

Jotain sellaista kuin The World’s End.

Kolmikon uutuus on viimeistä yksityiskohtaa myöten virtaviivaiseksi viritetty kone. On huumoria, jännitystä ja draamaa, jotka risteävät täydellisen sopusointuisesti. Kaikki esille tuodut langat rullataan siististi kerälle ja asetetaan hyllylle riviin värien mukaiseen järjestykseen. Elokuva ei silti ole yhtään tylsä siitä yksinkertaisesta syystä, että langat pysyvät niille määrätyillä pakoilla, eivätkä vieri ympäri lattioita. Hyvin tehdyksi elokuvaksikin sitä voisi haukkua – lajissaan parhaaksi vuosiin. Mikä se laji tässä genresalaatissa sitten onkaan.

Jo elokuvan ensimmäinen toimintakohtaus viestii vahvasti, että ainakaan actionista homma ei enää tällä kertaa jää kiinni. Wright suosii nujakoissaan pitkää ottoa ja hilpeän fyysistä komiikkaa. Se on yhdistelmä, jolla ei juuri voi mennä vikaan.

Ehkä tärkein tekijä elokuvan onnistumiselle on kuitenkin sen hetkittäin oikeasti kouraiseva tarina, joka epäilemättä tarjoaa samaistumispintaa moneen tarpeeseen. Känniuhmainen nostalgia on herkullinen aihe, ja elokuvan genretwisti täydellinen kumppani sille.

Mikä parasta, yleensä elokuvissa niin pakotetusti rakentuva inhimillinen kehityskaari nivotaan tällä kertaa täysin luontevasti ja nokkelasti genrekäänteisiin. Tästä syystä Wrightin aggressiivinen kerrontakaan ei ala tuntua samalla tavalla teennäiseltä kuin ohjaajan aiemmissa elokuvissa. The World’s Endissä on sydäntä. Ja panovitsi perään.

Huikea elokuva.

bruce

Piti sitten tämäkin päivä nähdä. Vuoden rumimmasta elokuvasta vastaa Wong Kar-Wai.

Se ei suinkaan ole huonosti kuvattu, lavastettu, tai mitään muuta sellaista. Sen sijaan joku uuvatti on sotkenut suurimman osan elokuvasta digitaalisella kohinanvaimennuksella.

Termi ”digital noise reduction”, eli DNR, on tullut viime vuosina tutuksi etenkin blu ray -levyjä hankkiville elokuvaharrastajille. Teräväpiirtoformaatti voi tuoda esiin filmille kuvattuihin elokuviin olennaisesti kuuluvan filmirakeen, ja aina välillä jokin julkaisija pelästyy ilmiötä. Silloin kuvaa saatetaan samentaa DNR-efektillä. Se ei tee kuvaa miellyttäväksi, vaan muuttaa esimerkiksi ihmiset vesivärein maalatuiksi vahanukeiksi. Alla olevat kuvat Predatorin eri blu ray -julkaisuista valottavat asiaa. Vasemmalla olevasta kuvasta filmirae on siistitty DNR:llä, oikeasta ei.

(klikkaa kuva isommaksi)

(klikkaa kuva isommaksi)

Asiantuntevien nettisivustojen ansiosta DNR-pilatut kiekot on helppo kiertää kaukaa. Pystyn ihan hyvin elämään kehnosta filmikopiosta tehdyn julkaisun kanssa, mutta DNR:llä runneltuja tapauksia en tue. Haluaisin kovasti nähdä esimerkiksi Nicolas Roegin Kauhunkierteen (1973), mutta nykyiseen julkaisuun en koskisi pitkällä tikullakaan.

Nyt sitten kaikista maailman elokuvista Wong Kar-Wain The Grandmaster (2013) sai olla ensimmäinen teatterissa näkemäni DNR-raiskio. Kyse ei ole edes kokonaisuuden päälle lätkäistystä efektistä, sillä kuvanlaatu vaihtelee holtittomasti pitkin elokuvaa. Olen rinnastanut alle kaksi kuvaa, joista vasen näyttää Tony Leungin luonnollisena ilmestyksenä ja oikea vesivärimaalauksena. Oikea kuva on tarkennukseltaan muutenkin pehmeä, mutta asia käynee selväksi.

(klikkaa kuva isommaksi)

(klikkaa kuva isommaksi)

On täysin käsittämätöntä, miten Wong Kar-Wain kaltainen kuviaan vuositolkulla hierova tyyliniekka saattaa päästää käsistään moista moskaa. Digisileys ei muutenkaan sovi hänen hennoilla tekstuureilla pelaavalle kuvakielelleen, mutta tämä rinnastuu jo rikokseen.

Kaikesta huolimatta pidin elokuvasta yllättävän paljon. Alku kangerteli ja tuuttasi kornia musiikkia, mutta sitten elokuva puikkelehti miellyttävän ketterästi elämäkertaelokuvien sudenkuoppien ohi. En tiedä, mikä esimerkiksi Partaveitsen funktio oli elokuvassa tai asioiden todellisessa kontekstissa, mutta hyvin se sinne joukkoon sopi. Elokuvan virta vei. Lopussa koin oloni odottamattoman sykähdytetyksi.

Hämmentävää. Kaikin puolin hämmentävää.

torino

TORINON HEVONEN

+ Elokuvassa on paljon visuaalisuutta.
+ Ääniefektit ovat hyviä.
+ Jännitys kasvaa loppua kohti.
+ Tarr uudistaa genreään…
– …mutta ehkä liian maltillisesti.
– Lopunaikojen julistus ei ole aiheena tuore.
– Tarrin viimeinen elokuva.
– Liian pitkä

Yhteenveto: Unkarilaisen art house -ohjaajan viimeinen elokuva ei voita hänelle uusia faneja. Vanhat fanit tykkäävät varmasti, jos eivät kyllästy liian pitkään kestoon.

mud

Jeff Nicholsin kolmas elokuva Mud lukeutuu laihan elokuvavuoden yllättäjiin.

Ohjaajan esikoista Shotgun Stories (2007) en ole nähnyt, mutta edellinen Take Shelter (2011) oli melko onnistunut työ. Se tosin kärsi liiallisesta asetelmallisuudesta, joka vei suurimman elon hahmoista. Tässä suhteessa Mud on aimo harppaus eteenpäin. Elävyydessään se nousee yhdeksi elokuvavuoden kohokohdista.

Nuoren pojan kasvutarina pelaa melko konventionaalisilla aineksilla, mutta tapahtumaympäristön ja eletyn elämän ymmärtäminen tekevät elokuvasta tavallista väkevämmän kokemuksen. Moni on havainnut vaikutteita Terrence Malickin elokuvista. The Tree of Lifeen (2011) sen toki yhdistävät oksien välistä pilkahtelevan auringon lisäksi pääosaa esittävä Tye Sheridan ja tuottaja Sarah Green. Enemmän siinä silti on Malickin 1970-luvun elokuvia ja niiden arkista ihmeen tuntua.

Vaikka kyse on kasvukertomuksesta, Nichols ymmärtää olla tekemättä hahmonsa henkisestä matkasta liian hallitsevaa. Elokuvan päähenkilö ei ole alati niinku tajuamassa kaikkee, kuten rasittavimmin psykologisoiduissa kasvutarinoissa tapahtuu. Nichols yksinkertaisesti näyttää, miten pojan kokemukset varioituvat tämän ympärillä toisten ihmisten elämissä.

Onneksi myös voittopuolisesti luontoon sijoittuvan elokuvan digitalisaatio on tehty poikkeuksellisen hyvin. Mud on parhaita näkemiäni digiesityksiä. Kuva näyttää aina luonnolliselta ja inhimilliseltä. Näin voimakkaasti ambienssinsa varassa elävän elokuvan tapauksessa kyse ei ole pikkuseikasta.

Jos jostain pitää valittaa, niin gangsterismin liikakuvauksesta ja viimeisen näytöksen turhasta siisteydestä. Kaikki palaset loksahtelevat mukavasti kohdilleen ja jokainen aiemmin esitelty elementti pannaan hyötykäyttöön. Se tuo lopetukseen mekaanisuuden tuntua, jonka yli elokuva silti jaksaa kantaa. Aivan loppu on mahdottoman hieno, mutta sitten sekin jatkuu yhden varmistelevan reaktiokuvan verran liian pitkään. Joskus se on pienestä kiinni.

Huomaan, että tästä kirjoituksesta on tullut turhan kuivakka. Mud ansaitsisi tulla käsitellyksi eloisammalla kielellä ja virkeämmällä ajatuksella. Ehkä tekstini kankeus johtuu osittain siitä, ettei elokuva lyönyt minua halolla päähän ja aiheuttanut suurta valaistumista. Sen sijaan se esitteli maailman, johon solahdin katsojana kuin huomaamatta. Mitäpä siitä sanoisi, muuta kuin että elokuvaa leimasi poikkeuksellinen vaivattomuuden tuntu.

Siitä minä pidin.

Muutostiloja

syyskuu 24, 2013

Altered-States

Vuosi sitten katsoin DVD:ltä Ken Russellin trippiklassikon Muutostiloja (1980), eikä se tehnyt suurta vaikutusta. Mutta filmiltä?

Voi pojat.

Vasta valkokankaalle hyökyessään elokuva paljasti todellisen hurjuutensa. Sen mysteeri, väkivalta ja hurmio räjähtivät esiin. Samalla tulin ajatelleeksi, ettei filmin kuolema suinkaan ole kovin isku meille syntyjään naavaa kasvaneille filmihulluille. Suremme ehkä kehityksen suuntaa, mutta ainakin tiedämme, mitä menetämme. Ja toisaalta osaamme hakeutua niihin kivenkoloihin, joissa elävää elokuvaa vielä näytetään.

Kovimman tällin ottavat vastaan ne sukupolvet, jotka eivät tiedä. Heille ei tarjoudu edes mahdollisuutta ottaa vastaan sitä valkokankailla itävää taikasientä, joka voi jo kerta-annoksena aiheuttaa pysyviä muutoksia nauttijansa tajunnassa.

Meidän filmihullujen ei siis kannata ripotella tuhkaa päällemme. Me olemme onnekkaita.

%d bloggers like this: