eli, Kuinka minusta tuli Agorafoobikko, osa 5.

Elokuvan kuvauksissa ajautuu olotilaan, jonka vertaista en ole missään muussa yhteydessä kohdannut. Nälkä ja jano katoavat, aivot käyvät ylikierroksilla, eikä istumaan voi kerta kaikkiaan käydä ennen kuin päivän viimeinen kuva on saatu purkkiin.

Werner Herzog on sanonut, että elokuva tehdään käsivarsien ja reisien lihaksilla, ei aivoilla. Elokuvanteko on todella fyysistä silloinkin, kun tehdään siistejä sisäkuvauksia. Fyysisyydellä en tarkoita vain fyysistä raskautta, vaan korostetun fyysistä suhdetta ympäröivään todellisuuteen.

Jokainen kuva on rakennettava alusta kuumien kuvauslamppujen paahteessa. Tavaroita pitää siirrellä ja kuvatessa kykkiä hankalissa asennoissa. Samaan aikaan mielen pitäisi tehdä luovaa työtä, pohtia kohtausta ja elokuvaa kokonaisuutena. Väsymystä ei silti tunne. Päinvastoin, joka paikkaan tekee mieli juosta ja uhmata jaksamisensa rajoja.

Jos jokin elokuvan osa-alue meni pieleen Agorafobiaa tehdessä, niin lavastus. Ennen elokuvan tekemistä minulla ei ollut tarkkaa käsitystä siitä, miten fyysiset tilat kääntyvät kuviksi. Tuo ymmärrys alkaa syntyä vasta, kun on hikoillut riittävästi kameran kanssa erilaisissa huoneissa. Käsin kosketeltavien asioiden pitäisi kääntyä kuviksi niin, että ne säilyttävät fyysisyyden vaikutelman ja taustalla olevan johtoajatuksen. Tätä taitoa ei voi oppia suunnittelupöydän ääressä.

Suhtaudun hyvin suurella epäilyksellä green screen -kohtauksiin, joissa taustat luodaan tietokoneiden uumenissa. Tällaisten elokuvien hahmot vaikuttavat tyhjiöön eksyneiltä. Vain harvassa tapauksessa temppu on saatu onnistumaan ilman parin biljoonan budjettia, jos silloinkaan.

Huomasin vasta hiljattain, että olen vaistomaisesti leikannut Agorafobiasta pois kaikki ne kuvat, joissa näkyi huonoimmin lavastettuja tiloja. Poistopäätöksiä tehdessäni keksin taatusti aivan muita syitä, mutta nyt yhteys on selvä. Kun fyysinen yhteys tilaan jää kuvaustilanteessa syntymättä, se säteilee kaikkeen kuvassa tapahtuvaan.

Kun tuo yhteys syntyy, se tuntuu siirtymiseltä toiseen todellisuuteen. Tätä ulottuvuutta ei pidä kuitenkaan mystifioida liikaa, sillä ohjaaja joutuu koko ajan miettimään myös tavattoman banaaleja asioita. King’s Speechin ohjaaja Tom Hooper on sanonut, että kuvaustilanteessa ohjaaja ei luo läheisintä suhdetta näyttelijöihin, vaan kelloon. Kulloisestakin kohtauksesta luodut mielikuvat pitää kuvaustilanteessa aina suhteuttaa siihen, kuinka paljon käytännön toteuttamiseen on aikaa.

Olen vahvasti sitä mieltä, että runsas kuvausaika on paljon suurta budjettia tärkeämpää. Toki aika on rahaa ja iso budjetti suo enemmän kuvauspäiviä, mutta indie-elokuvan todellisuudessa on järkevää pitää ylimääräiset kulut tiukasti kurissa, kuvausryhmä pienenä, ja järjestää itselleen kunnolla aikaa.

Ikuinen ajanpuute on kuitenkin yksi niistä tekijöistä, jotka lietsovat kuvauksissa ekstaattiseen tilaan. Jokainen kuvakulman vaihto on tärkeä, koska väärät liikkeet syövät aikaa. Aivan Agorafobian kuvausten alussa ahdistuin tästä, mutta muutaman päivän jälkeen paine muuttui nautinnolliseksi. Elokuvaa tehdessä yritetään luoda täydellisesti hallittua maailmaa todellisuudessa, jossa mitään ei voi hallita. Aurinko menee pilveen, joku on myöhässä, kalusto hajoaa ja vesi loppuu. Tästä syntyy kutkuttava halu uhmata realiteetteja.

Sillä hetkellä kun viimeisetkin tavarat on päivän päätteeksi saatu pakattua pois ja voi viimein istahtaa, pää tyhjenee kaikesta. Mieli on turta ja yksinkertaisiakin lauseita on vaikea muodostaa. Vatsa herää huutamaan ruokaa ensimmäisen kerran kymmeneen tuntiin. Syömisen jälkeen pitäisi jaksaa vielä purkaa päivän tuotokset koneelle ja tarkistaa, että kaikki meni edes teknisesti putkeen. Ekstaasi vaihtuu intensiiviseksi väsymykseksi ja huomiseen myllytykseen valmistautumiseksi.

Elokuvan valmistuttua kaikki tämä katoaa. Harvan elokuvan kuvaukset muuttuvat itsessään myyttisiksi, kuten on tapahtunut joidenkin Herzogin elokuvien kohdalla. Normaalisti jäljelle jää vain tekotilanteestaan irtautunut tallenne ja jokunen ajan kultaama muisto. Sotatarinoita voi sitten kertoa kommenttiraidalla, mutta keskimäärin elokuvan kuvaustilanteiden hehkuttaminen on yhtä järjetöntä kuin jos kuvailisi uniaan ventovieraalle.

Jälkikäteen tärkeää on lähinnä se, ettei kokemus ole ollut liian traumatisoiva, vaan että päällimmäisenä mieleen jäisi palava halu päästä uudestaan siihen selittämättömään tilaan, jossa mieli nyrjähtää iloisesti sijoiltaan kameralaukun naksahtaessa auki.

Mainokset

eli, Kuinka minusta tuli Agorafoobikko, osa 4.

Agorafobia ei ilmesty tämän vuoden puolella, kuten oli aikomus. Viivästys johtuu kahdesta, useimmille indien tekijöille tutusta syystä – rahan ja kokemuksen puutteesta.

Agorafobian kuvaukset olivat kaikkiaan hyvin miellyttävät, mutta niiden aikana tein myös monia huonoja ratkaisuja, joita jouduttiin paikkaamaan uusintakuvauksilla. Kuvausten merkittävä pidentäminen paransi elokuvaa aivan valtavasti, mutta samalla se toi mukanaan joukon muita ongelmia. Koska kuvauksia tehtiin kaikkiaan vuoden ajan ja elokuva muutti huomattavasti muotoaan tuona aikana, äänisuunnittelun aloittaminen viivästyi sen mukana.

Emme tehneet Agorafobian äänisuunnittelijan, Ville Kaapron, työtä erityisen helpoksi. Koska meillä ei kuvauksissa ollut ketään äänittämisestä varsinaisesti tietävää ihmistä, teimme monia teknisiä virheitä, joita joudutaan nyt paikkailemaan. Hyvää ääntää saatiin paljon, mutta yhtäläisesti nauhalle tarttui myös kuraa. Onneksi nämä ovat kuitenkin sellaisia erheitä, jotka on nyt mahdollista oikaista. Hidasta se tosin on.

Elokuvan valmistumista voisi tietysti nopeuttaa parilla setelipinolla ja niiden perässä seuraavilla lisävahvistuksilla, mutta raha ja Suomi-indie kulkevat harvoin samalla puolen katua.

Olen moneen kertaan kirjoittanut riippumattoman elokuvanteon hyödyistä, mutta tunnustan myös tekotavan huonot puolet. Kun toimitaan pienen budjetin varassa ja usein melko kokemattomalla ryhmällä, nämä kaksi hidastetta vain vahvistavat toistensa vaikutuksia ja saattavat johtaa melkoisiin motivaatio-ongelmiin.

Moni indie-elokuva on kaatunut projektien huonoon johtamiseen tai erilaisiin teknisiin ja luoviin virheisiin. Itsekin näitä virheitä tein Agorafobiassa enemmän kuin kehtaisin myöntää. Siksi tekijöiden veri oikeastaan punnitaankin vasta siinä vaiheessa, kun lopullinen elokuva pitäisi saada valmiiksi hilpeän kuvausjakson antimista. Moni luovuttaa tässä vaiheessa, ja ymmärrän kyllä miksi. Kannustajat ja tukijat ovat harvassa, mutta kyselijöitä riittää yllin kyllin. Jälkituotannon hitaus ja hiljaisuus vaikuttavat helposti ulkopuolisesta vain seisahtuneisuudelta.

Kuuntelin juuri Sanansaattaja -elokuvan tekijöiden haastattelua, johon sisältyi melkoinen kauhutarina. Selkäpiissä meni kylmiä väreitä, kun tekijät kertoivat joutuneensa virtapiikin uhriksi kopioidessaan elokuvan ääniä kovalevyltä toiselle. Molemmat levyt pamahtivat ja kaikki elokuvan äänet katosivat taivaan tuuliin. Niinpä kaikki äänet jouduttiin tekemään uusiksi ja elokuvan valmistuminen lykkääntyi parilla vuodella. Voin vain nostaa hattua herroille, jotka jaksoivat pusertaa eteenpäin vaikeuksista huolimatta.

Sanansaattajien tapaus oli pahimmasta päästä, yleensä sitä joutuu lähinnä itse aiheuttamiinsa sotkuihin. Näissä hommissa saa hakata päätään seinään aivan riittämiin, mutta silloin on lohdullista tietää, että omista virheistään voi oppia. Kuluneena syksynä kuvaamani Varaosamies valmistui tismalleen aikataulussa ja vaati huomattavasti vähemmän jo tehtyyn materiaaliin kajoamista kuin Agorafobia.

Indie-elokuvien ainainen haaste on siinä, että koska tekijät oppivat taitonsa vain elokuvia tekemällä, tuloksena syntyy usein vajavaisia elokuvia, jotka eivät ole aina niin hauskoja katsoa. Olen silti edelleen vakaasti sitä mieltä, että parempi on tehdä elokuvia ja mennä perse edellä puuhun, kuin varovaisesti hautoa unelmaansa vuosikausia. Agorafobia on ollut kova koulu käydä, mutta minulla on edelleen hirvittävä palo tehdä siitä elokuva, joka haastaisi ja palkitsisi katsojansa. Valitettavasti tuohon tavoitteeseen pääseminen edellyttää vielä paljon tylsää yksityiskohtien hiomista.

Eli toisin sanoen: muut odottavat toivonsa miltei menettäneinä, kun muutama tyyppi pakertaa ja vakuuttelee, että kyllä tämä tästä.

Sarjassa kirjoittaja kertoo loppuvuodesta 2010 ilmestyvän esikoiselokuvansa Agorafobian tarinan omasta näkökulmastaan.

Kerrottakoon se nyt tässä. Agorafobiassa on zombeja.

Koko elokuva lähti aivan alkujaan ajatusleikistä. Mitä ihan oikeasti tapahtuisi, jos jossain puhkeaisi zombiepidemia? Miten ihmiset toimisivat?

Niin paljon kuin zombit minua viehättävätkin, ne eivät yleensä saa käsikirjoittajilta ansaitsemaansa kunnioitusta. Koska zombit ovat hitaita ja/tai tyhmiä, niiltä olisi loppujen lopuksi kovin helppo suojautua ainakin joksikin aikaa. Kirjoittajat kiertävät tämän ongelman sillä, että eloonjääneiden välit tulehtuvat ja he sysäävät itsensä perikatoon omilla toimillaan. Tässä juonikuviossa on se hyvä puoli, että se voidaan tulkita syvälliseksi näkemykseksi siitä, kuinka ihminen on itsensä pahin vihollinen.

Alkuperäinen ajatusleikki ei kantanut kovinkaan pitkälle. Se tuntui liian rajoittavalta, eikä ketään elokuvan tekijöistä kiinnostanut tehdä genre-elokuvaa. Lopullisessa elokuvassa zombit ovat yksi jäänne menneestä maailmasta muiden joukossa. Olennaista on se, miten eloonjääneet hahmottavat oman paikkansa menneisyyden haamujen keskellä.

Elokuvaa tehdessä oli mielenkiintoista huomata, kuinka herkkävireistä genre-elementeillä leikkiminen oikeastaan onkaan. Niillä pystyy helposti johdattelemaan katsojaa haluamaansa suuntaan, mutta yhtä helppoa on itsekin tempautua genren luomien odotusten vietäväksi. Tai pikemminkin, haaste piilee siinä, kuinka näkyväksi jättää sen eron hetken, jolloin elokuva karkaa luomiensa odotusten ulkopuolelle.

Katsojan kannalta on turvallista, jos elokuva kertoo selkeästi muuttavansa kurssia määrätyssä kohdassa. Silloin pelin säännöt ovat selvät. Jos tarinan taas antaa vähitellen lipua vieraille vesille, katsoja joutuu koko ajan suhteuttamaan tuntemuksiaan oudolta tuntuviin aineksiin. Tässä on vaarana, että elokuva alkaa tuntua siltä kuin sillä ei olisi selkärankaa.

Agorafobiassa ongelma on yritetty ratkaista niin, että sen hahmot joutuvat tulkitsemaan odottamattomia tilanteita samaan tahtiin katsojan kanssa. Tämäkin tosin tuntui lopulta hieman liian holhoavalta, joten hahmojen pohdinnat pyrittiin jättämään mahdollisimman pinnanalaisiksi. Mikä ei ole helpoin ratkaisu sekään, koska jos katsoja ei kykene tekemään eroa sen välillä mitä hahmot sanovat ja tuntevat, näiden repliikit alkavat kuulostaa vain typeriltä.

Mietin moneen kertaan Agorafobian pitkäksi venyneiden kuvausten aikana, minkä ihmeen takia ihmisen pitää tehdä esikoisenaan elokuva, joka tahtoo kyseenalaistaa jokaisen siinä tehdyn ratkaisun. Etenkin, kun lopputulos ei ole perinteisessä mielessä vaikea elokuva, mikä rehellisesti sanottuna se pelottaa hieman. Kun elokuva ei kanna rinnassaan huutavaa taide-elokuvan leimaa, moni saattaa luulla sen erikoisuuksia vain huolimattomuudesta siinneiksi epäjohdonmukaisuuksiksi.

Toisaalta, ehkä minun olisi pitänyt odottaa tätä jo siinä vaiheessa kun päätin tehdä zombielokuvan, jonka keskeisiä esikuvia ovat Victor Ericen Unelma valosta (1992), Andrei Tarkovskin Uhri (1986) ja Sam Peckinpahin Tuokaa minulle Alfredo Garcian pää (1974).

Sarjassa kirjoittaja kertoo loppuvuodesta 2010 ilmestyvän esikoiselokuvansa Agorafobian tarinan omasta näkökulmastaan.

Elokuvantekijän mantra kuuluu: elokuvanteko on ryhmätyötä ja vaatii suuren ihmisjoukon panoksen.

Vaikka tämä on useimmiten totta, asian hokeminen jättää varjoonsa sen tosiasian, ettei ohjaaja välttämättä tarvitse rinnalleen kuin muutaman avainhenkilön. Indie-elokuvien tapauksessa nämä henkilöt ovat usein elokuvan näyttelijöitä. Siksi roolijaon tekeminen on riippumattomassa tuotannossa aivan erityisen tärkeä vaihe. Näyttelijänlahjojen lisäksi kun pitää punnita myös ehdokkaiden valmiuksia sitoutua pitkäaikaisesti projektiin, jonka mahdolliset rahalliset hyödyt kerätään vasta elokuvan valmistuttua. Lisäksi kengännauhabudjetilla taiteiltaessa näyttelijöiden kontolle kaatuu muitakin kuin kameran edessä tapahtuvia tehtäviä.

Agorafobian tapauksessa lähetin ilmoituksen näyttelijähausta useimmille Tampereen harrastajateattereille. Vastauksia ei tullut varsinaisesti tulvimalla, mutta keskimäärin taso oli yllättävän korkea. Tärkeimpänä kriteerinä sitoutumismahdollisuuksien lisäksi pidin sitä, ettei teatteri puskisi liikaa läpi näyttelijän ilmaisusta. Kun tämän suomalaiselokuvien ikuisen sudenkuopan pystyy kiertämään, on jo pitkällä.

Riku Lempinen, J-P Kantonen ja Tiina Santamo

Suomen Teatteriopistosta oppinsa saanut Riku Lempinen hoiti koelukunsa niin kuin ei olisi teatterin lavaa nähnytkään. Sanat tulivat riittävän hiljaisina, mutta selkeästi. Ja ennen kaikkea, katse tuntui koko ajan salaavan jotakin. Tällainen suorastaan pakottaa katsojan kiinnostumaan pelkästään näyttelijän läsnäolosta. Ekstrovertti meuhkaaja voi vaikuttaa kasvotusten kohdattuna moneen venyvältä, mutta taitava näyttelijä hoitaa hommansa niin, että vain kamera huomaa sen. Siksi annoin mielessäni pääroolin Rikulle jo koeluvun aikana. Oli melkein pakko antaa, sillä hän oli melkeinpä ainoa varteenotettava kandidaatti rooliin.

Tiina Santamo, joka valikoitui jätkämäisen Pesosen rooliin, vakuutti myös vahvalla ja pienieleisellä läsnäolollaan. Hänen mukanaan hahmo taipui puoliväkisinkin rääväsuisesta rehvakkuudesta kohti salakavalaa pisteliäisyyttä. Samalla hahmoon tuli myös aimo annos herkkyyttä. Harjoitukset ja ensimmäiset kuvauspäivät opettivat kovemman kautta, että omat ennakkokäsityksensä hahmojen esittäjistä joutuu usein heittämään romukoppaan, ellei sitten ole kirjoittanut roolia varta vasten tietylle näyttelijälle. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi tyytyä kompromisseihin, sillä hahmoa voi aina rukata paremmin valitulle näyttelijälle sopivaksi.

J-P Kantonen oli ammattinäyttelijä, joka oli saanut ystävältään Rikulta vihiä projektista ja kiinnostunut vähämielisen Jonin koomisesta hahmosta. Myös hän teki koeluvussa selvää jälkeä, mutta ongelmana oli se, ettei J-P vastannut lainkaan käsikirjoituksen kuvausta hahmostaan. Joni oli kuvailtu hinteläksi 18-vuotiaaksi, J-P oli roteva kolmekymppinen. Kiivaasti asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että on parempi päästää irti huonosta mielikuvasta kuin hyvästä näyttelijästä.

Lopuksi täytettävänä oli vielä rooli, joka vaatisi lukemattomia tunteja epämiellyttävässä ja kuumassa maskissa, kaiken kukkuraksi tuoliin sidottuna. Tämä rooli herätti ihmeen paljon kiinnostusta, vaikka yleensä kidutusta kai pidetään melko huonona juttuna. Etenkin, jos itse sattuu olemaan kidutettavana. Kun Sari Mäkelä kuitenkin uskaltautui kahlehditun naisen rooliin, oli neljä keskeisintä roolia täytetty. Oli hämmentävää nähdä, kuinka yhtäkkiä ympärilläni oli joukko ihmisiä, jotka ottivat elokuvani niin tosissaan. Agorafobia todella toteutuisi.

Kerro, mitä näit

elokuu 4, 2010

Pari aiempaa merkintääni ovat herättäneet keskustelua elokuvakritiikistä ja -kulttuurista. Esille on noussut erityisesti kriitikkojen väitetty leipääntyminen ja innottomuus, mistä mieleeni nousi pari esimerkkiä vaihtoehtoisista tavoista tarkastella asiaa.

Russ Meyer ja Roger Ebert

Moni on ilmaissut mielipiteensä amerikkalaiskriitikko Roger Ebertistä, jota itse kovasti arvostan. Mielestäni miehen kirjoituksissa olennaista ei ole se, että hän läiskii elokuville tähtiä varsin avokätisesti, referoi liikaa juonta ja on usein muuten vaan väärässä. Tärkeää on se, että Ebert tekee huomioita muutenkin kuin hyvä–paha -akselilla. Hänen arvioissaan on lähes poikkeuksetta hauskoja ja tosia huomioita, jotka hän osaa myös perustella ja kontekstoida. Niiden takia miehen arvioita jaksaa aina lukea. Jos miehen kotisivu ei ole vielä tuttu, kannattaa sinne suunnata ennen kaikkea vuodesta 1967 tähän päivään asti ulottuvan, massiivisen kritiikkiarkiston tähden.

”Oikeita” tulkintoja enemmän kaipaisinkin suomalaiseen elokuvakirjoitteluun persoonallisia näkemyksiä, tapoja nähdä asiat toisin. Kun suurta yleisöä ei loppujen lopuksi kauheasti hetkauta kriitikkojen jakelemien tähtien määrä, eikö pitkästyttävien tuoteselosteiden sijasta kannattaisi kirjoittaa oivaltavia ja itsestä hyvältä tuntuvia huomioita näkemistään elokuvista? Sellaisia, jotka eivät hyppää joka toisen katsojan silmille. Jos tähän ei kykene, asiasta voi aina vetää ns. poliittiset johtopäätökset.

Itse ikään kuin kasvoin sisään nykyisin vallalla olevaan kritiikkisysteemiin. Aloitin viikoittaisten elokuvakritiikkien kirjoittamisen 16-vuotiaana, kun silloisessa Riihimäki-lehti -ilmaisjakelulehdessä tykästyttiin työharjoittelussa kynäilemääni juttuun Kubrickin Eyes Wide Shutista (1999, K-18). Kirjoitin arvioita kahdeksan vuotta, mistä ajasta käytin suurimman osan juuri plussia ja miinuksia kertaavaan tyhjäkäyntikritiikkiin. Loppuaikoina aloin jo oman mielenkiintoni ylläpitämiseksi varioimaan juttujen kulkua enemmän, elokuvat kun olivat pääasiassa siitä yhdestä ja samasta muotista puserrettuja. Sitten lehti päätti lopettaa arvioiden julkaisun.

Aluksi luulin, että minun pitäisi käyttää tätä pitkää työkokemusta saadakseni kriitikonpestin jostain isommasta lehdestä. Vähitellen minulle kuitenkin valkeni, että jos minulla oli mitään aikomuksia ravistella Suomen uneliasta elokuvakulttuuria, sen toteuttamiseen olisi parempiakin keinoja kuin tynkäarvioiden raapustaminen. Veikkaan, että tässä kohtaa joku repeilee näppäimistönsä ääressä. Yhden blogin tökkäilyilläkö tuo meinaa tätä puuta ravistella?

No en, mutta on sekin alku ja osa prosessia. Samaa sarjaa on se, että teen teatterilevitykseen tähtäävää pitkää elokuvaa omilla rahoillani ja ilman indie-alemmuuskompleksia. Blogi ja elokuva syöttävät toisilleen ja minulle itselleni ihan hemmetisti energiaa. Veikkaanpa, että vähemmän potkua (ja enemmän rahaa) olisin saanut, mikäli olisin jatkanut yhdestä kriitikonpestistä toiseen. Asioiden tekeminen ulkopuolisena, omista lähtökohdista, on avannut maailmaa aivan uudella tavalla. Jos jossain vaiheessa olinkin leipääntynyt, en ole sitä enää.

Luulen ja tiedän, että moni tälläkin hetkellä palkkaa elokuvakirjoittelustaan saava puskee juttujaan ulos sen enempää miettimättä tekemisensä perusteita. Joukossa on niitä, joita ei vaan kiinnosta, ja niitä, jotka ovat vastoin kykyjään omaksuneet maan tavan. Elokuva on täällä niin pientä puuhastelua, että äänensä saa kyllä kuuluviin jos tahtoa riittää ja uskaltaa ottaa pari askelta sivuun kaikkein ilmeisimmältä tieltä. Siinä vaiheessa kun Agorafobia paljastuu sysipaskaksi näpertelyksi ja blogista loppuu sanottava, voin painua takaisin järkevämpiin hommiin tietoisena edes siitä, että hetken aikaa elokuva tuntui taas yhtä mielekkäältä kuin siihen ensimmäisen kerran rakastuessani.

Sarjassa kirjoittaja kertoo loppuvuodesta 2010 ilmestyvän esikoiselokuvansa Agorafobian tarinan omasta näkökulmastaan.

Elokuvan tekemisessä ei ole mitään ihmeellistä. Elämme maassa, jossa niin pientä pitäjää ei olekaan, ettei siellä toimisi teatteria tai kahta. Silti kun pari ihmistä laitetaan kameran eteen, se on olevinaan jotenkin poikkeuksellisen merkittävää. Vaikka elokuvaa ei ole syytä riisua kaikesta mystisyydestään, pyrin Agorafobian tarinalla valottamaan miten kunnianhimoista elokuvaa on mahdollista tehdä hyvinkin pienimuotoisesti. Tämä on riippumattoman elokuvanteon todellisuutta, joka on haastamassa perinteisiä väyliä kulkevaa elokuvakulttuuria.

Olen harrastanut elokuvien tekemistä kymmenvuotiaasta lähtien ja teininä elokuva alkoi tuntua luonnollisimmalta itseilmaisun tavalta. Elokuvakoulut eivät kuitenkaan houkutelleet, vaikka lähetinkin Taideteolliseen parit vasemmalla kädellä hutaistut ennakkotehtävät. Uskoin, että pystyn tekemään hyviä elokuvia omista lähtökohdistani.

Vuonna 2007 ajatus itsenäisestä tekemisestä oli muuttunut ahdistukseksi. Olin muutaman vuoden pyöritellyt käsikirjoitusta nimeltä Kaukana kotoa, kunnes ymmärsin lopulta heittää sen roskiin kömpelönä ja naiivina tilityksenä. Unelma elokuvien tekemisestä tuntui karkaavan käsistäni vuosien vieriessä ohi.

Elokuvien tekeminen tuntui välttämättömältä siksikin, että suomalaisen elokuvakulttuurin tila masensi. Kovin harva elokuva innosti, kaikki tuntui tylsän turvalliselta, ja silti samaan aikaan historia pursusi upeita mestariteoksia, jotka oli tehty paljon laiskanpulskeaa Suomea vaikeammissa oloissa. Samaistuin paljon vahvemmin vanhoihin mestareihin kuin aikalaisiini. En siksi, että olisin korottanut itseni mestarien tasolle, vaan koska sieltä löytyi se tekemisen asenne, joka inspiroi minua eniten. Halusin tuoda jotain tuosta maailmasta tähän päivään. Ja siksi saamattomuuteni tuntui aina vain sietämättömämmältä.

Seuraavana vuonna sain idean elokuvaan, jossa asuntoonsa sulkeutunut mies hoitaa pahoin sairastunutta mykkää siskoaan. Asetelma oli sikäli tuttu, että aiemmat vakavat elokuvani rakentuivat samanlaisen asetelman ympärille. Ystävä (2000) oli tarina elämän vieraannuttamasta pojasta, joka jutteli piirtämälleen tikku-ukolle. Laulu apilankukista (2003) puolestaan kertoi nuorestamiehestä, joka oli selviytynyt sivilisaation romahduksesta ja piileskeli maakellarissa kasvatikseen ottamansa pienen pojan kanssa opettaen tätä lukemaan ja laskemaan.

Uusi ideani tuntui siinä määrin hyvältä, että otin sen toteuttamisen ensisijaiseksi päämääräkseni. Tiesin, ettei tätä projektia voisi enää kuvata markettien lelukameroilla, mutta ongelma oli siinä, ettei minulla paljon muutakaan kalustoa ollut. Tutkailin skeptisenä netistä minkälaista jälkeä nykyisillä puoliammattimaisilla teräväpiirtokameroilla saa aikaan. Parhaat videot näyttivät melkein kuin filmille kuvatuilta. Leukani putosi lattiaan, juoksin pankkiin nostamaan kaikki säästöni ja tilasin Yhdysvalloista Canon XH-A1 -kameran.

Tieto kunnollisesta kamerasta siivitti kirjoittamaan käsikirjoitusta ennennäkemättömällä tahdilla. Päivisin töissä kehittelin ideoita, jotka iltaisin kirjoitin koneelle. Melko valmiin oloinen teksti syntyi vauhdilla ja ristin sen Agorafobiaksi. Vauhtisokeudessani laitoin saman tien näyttelijät hakuun, ja vaikka muutama oikeasti varteenotettava kandidaatti ilmaantuikin, ymmärsin onneksi lopulta, etten millään ehtisi kuvaamaan elokuvaa kesällä 2008.

Monadirapsodia 13: Curriculum Vitae

Turhan pyristelyn sijasta päätin saattaa loppuun ystäväni Ville Voutilaisen kanssa työstämämme Monadirapsodian. Väkivallan, hyvän musiikin ja filosofiaksi naamioidun dadan ympärille kietoutunutta sarjaa oltiin tehty jo 12 osaa, mutta siinä missä aiempien osien tekemiseen kului aikaa muutama päivä per elokuva, viimeinen nieli puoli vuotta. Elokuvan kesto venyi 95 minuuttiin ja se toimi erinomaisena harjoituksena Agorafobialle, joka hakkasi koko ajan takaraivossani.

Viimeinen Monadirapsodia vahvisti käsitystäni siitä, että minun oli väistämättä itse kuvattava ja leikattava elokuvani. Työryhmän koko täytyi pitää minimissä, jottei touhu muuttuisi aikataulupainajaiseksi. Vuoden 2009 alussa Agorafobia poltteli mielessäni sietämättömänä ja jo toistamiseen pyöräytin näyttelijähaun käyntiin. Tässä vaiheessa olin siis vielä täysin yksin projektini kanssa. Pursusin itseluottamusta, koska enhän todella tiennyt minkälaiseen myllyyn olen astumassa. Silti en osannut kuvitellakaan kuinka hyvin minua sillä kertaa lykästäisi.

Agorafobiaa Facebookissa

maaliskuu 4, 2010

Agorafobia on nyt myös Facebookissa. Saa faniutua.

Agorafobia on elokuva tylsyydestä, johon ihminen tuudittautuu lopetettuaan kysymysten esittämisen. Tuo tylsyys synnyttää pelon tarkoituksettomuudesta, joka on helppo peittää erilaisilla pienillä ja suurilla spektaakkeleilla. Tylsyyden ruokkiminen ja kysymysten vaimentaminen on tuottoisaa toimintaa. Ihminen on parhaimmillaan kuluttajana, jonka pääasiallinen kiinnostus on saatu ohjattua esimerkiksi viihteestä ammennettaviin hetkellisiin intensiteetteihin.

Olisi toki liioittelua sanoa, että ihminen on vain kuluttaja, himoava kone. Silti jokainen joutuu päivittäin kohtaamaan sen valtaisan, kaikkialta kaikkea puskevan tarjonnan, jolla loputtomaksi hahmotellun kasvun rattaat pyörivät. Agorafobian maailmassa kaikki tarjonta lakkaa ja materia riisutaan arvoistaan. Elokuvan ihmisillä on toisensa ja kaikki maailman aineellinen hyvä, eikä mitään muuta.

Agorafobiasta puuttuvat paitsi vastaukset, myös selkeät kysymykset. Ne saa esittää lopulta katsoja, niin halutessaan.

Agorafobian leikkaus valmistui viikonloppuna. Luovutin materiaalin eilen äänisuunnittelija Ville Kaaprolle. Elokuvan pituudeksi tulee lopputeksteineen melko tarkkaan 90 minuuttia.

Harjoitusten alkamisen ja eilisen välillä ehti kulua aikaa kuvaavat yhdeksän kuukautta. Ja tosiaan, nyt on kummallisen kevyt olo.

– Sami Pöyry

Agorafobia on 25 vuoden kypsyttelyn tulos. Esikoiselokuvani. John Cassavetes on sanonut, että esikoiselokuvissa on paljolti kyse pelosta ja sen kohtaamisesta. Voin allekirjoittaa tämän väitteen. Eka kerta pelotti.

Jos elokuva taiteenlajina ja itseilmaisun muotona todella merkitsee jotain tekijälleen, ensimmäisen askeleen ottaminen oikeaksi elokuvantekijäksi on uskon koettelemista. Olenko valmis tekemään elokuvaa? Onko minulla mitään annettavaa elokuvan saralla? Onko tämä SE projekti, jota minun kannattaa alkaa tekemään? Entä jos huomaan, ettei minusta olekaan elokuvantekijäksi? Mitä teen sitten?

Cassavetes huomioi hyvin, että esikoisohjaajat ammentavat usein projektia suunnitellessaan suosikkielokuvistaan, mutta huomaavat kuvausten alettua olevansa yksin. Ihminen voi katsoa kaikki maailman elokuvat, mutta ensimmäisenä kuvauspäivänä ei ole tarkovskia tai cameronia selän takana kertomassa mitä tehdä. Toki on niitäkin, jotka ryntäävät elokuvansa kimppuun reteästi peitsi ojossa ja alkavat työstää ilman sen kummempia sielunsa tutkailuja.

Minulla ei ole mitään elokuva-alan muodollista koulutusta, vaan olen saanut oppini kakarana aloitetusta videoharrastuksesta ja tietysti kinojen kankailta. Kun jotain hautoo riittävän pitkään yksinään, alkaa jossain vaiheessa väistämättä epäillä itseään. Minä olin jo antaa epäilyksille ylivallan, kun sain idean Agorafobiaan.

Agorafobian käsikirjoitus syntyi helposti. Heitin kelvottomana roskiin edellisen käsikirjoituksen, jonka kanssa olin paininut tuloksetta parin vuoden ajan. Laskin säästöni ja totesin, että pystyisin ostamaan riittävän hyvän HDV-kameran. Ilmoitin paikallisten teattereiden näyttelijöille, että aion tehdä elokuvan, mukaan saa tulla.

Nyt Agorafobia on leikattu valmiiksi, ja äänisuunnittelua aloitellaan. Seuraavaksi pitäisi löytää värimäärittelijä. Jännittämisen lopetin joskus ensimmäisellä kuvausviikolla, sen jälkeen on tullut lähinnä ohimeneviä tuskanpuuskia. Aivan leikkauksen loppumetreillä elokuvan kokonaiskuva kirkastui minulle, ja jonkinlainen rauha valtasi mieleni. Näin tämän pitikin mennä. Elämänsä voi haaskata epäilemällä itseään, taitojaan ja näkemystensä oikeutusta. Minä en enää epäile.

Kriittisesti arvioituna Agorafobiaa lähdettiin tekemään puolitekoisten suunnitelmien kera. Tiesin kuvausten aloittamisen aikaan, ettei projekti ollut vielä niin loppuun mietitty kuin sen ehkä pitäisi olla. Silti, se vain oli oikea aika Agorafobialle. Löysin hyviä ihmisiä tekemään elokuvaa kanssani, ja he kuvasivat mukisematta uusiksi kohtauksia joita en osannut orkestroida oikein ensimmäisellä yrityksellä. Oikean kumppanin löytäminen tekee ekastakin kerrasta kivuttoman kokemuksen.

– Sami Pöyry

%d bloggers like this: