tracks

Vuonna 1977 nuori Robyn Davidson taivalsi 2700 kilometriä Australian takamaita. Nyt matka on kääntynyt erinomaiseksi elokuvaksi Tracks.

Elokuvan puolivälin tienoilla Robyn tajuaa eksyneensä. Ennen kuin asia varsinaisesti ilmaistaan katsojalle, Robyn katoaa okapensaan taa. Väreilevä kuumuus saa oksat tanssimaan villisti kuvassa. Hahmo on hukassa niiden muodostaman mutkikkaan verkoston takana, ja hänen ahdinkonsa voi aistia ennen kuin sormi ehtii edes hakea paniikkinappulaa.

Elokuva välittää kuin varkain sen kurkkua kuristavan tunteen, kun ihminen ei vielä tajua eksyneensä, mutta huomaa ympäristönsä käyneen äkkiä oudoksi. Tällaisia hetkiä Tracksissa riittää, ja niiden takia se on niin oivallinen elokuva – sarja väkeviä, sanattomia tuokioita, joita ei ole tyhmennetty liialla tarinallistamisella.

Mia Wasikowska on Robynin roolissa ilmestyksenomainen, silkkaa läsnäoloa. Matkan motiivit on ymmärretty jättää elokuvassa pitkälti pimentoon, eikä Wasikowskakaan yritä tuoda niitä työskentelyssään pintaan.

Tracks voisi pienillä painopisteen muutoksilla taantua mukahengelliseksi postikorttikollaasiksi. Sellaiseksi, jota saastasivustot tyrkyttäisivät ylläolevan kaltaisilla otsikoilla. Nyt se on pakahduttavan kuumeinen tosien hetkien kokoelma, joka loppuu yllättäen ja hahmottuu tarinaksi enintään jälkikäteen. Siinäkin mielessä se on kuin oikea matka.

The-Worlds-End

Johan jysähti!

Olen tässä blogissa valittanut yhä uudelleen väsymystäni tarinallisuuden pakkoon. Siis siihen, että jokainen hitusenkaan viihteellisempi elokuva pitää puskea samaan muottiin, jossa on sankaria ja sankarilla päämäärää ja vastavoimaa. Jos jokin elokuva yrittää tehdä jotain villiä, se tekee sen ensimmäisen puolen tunnin aikana, minkä jälkeen se palaa turvallisille raiteille monistamaan täysin ennalta-arvattavaa viihdekokemusta. Moni klassinen kaava on sinänsä toimiva, mutta tumpeloiden toistamina ne vain turruttavat.

Brittiläinen Edgar Wright ylsi parempaan elokuvillaan Shaun of the Dead (2004) ja Hot Fuzz (2007). Niistä hupia riitti jopa tunniksi, minkä jälkeen molempien painopiste siirtyi komediasta melko tylsään toimintaan. Ne sekoittivat Simon Peggin ja Nick Frostin pierunhajuista lad-meininkiä zombi- ja poliisigenrejen taitavasti haltuunotettuihin trooppeihin. Kerronnan hyperaktiivinen napakkuus ja Pegg/Frostin koominen kyvykkyys lupasivat, että onnistuessaan resepti voisi tuottaa jotain kerrassaan hykerryttävää.

Jotain sellaista kuin The World’s End.

Kolmikon uutuus on viimeistä yksityiskohtaa myöten virtaviivaiseksi viritetty kone. On huumoria, jännitystä ja draamaa, jotka risteävät täydellisen sopusointuisesti. Kaikki esille tuodut langat rullataan siististi kerälle ja asetetaan hyllylle riviin värien mukaiseen järjestykseen. Elokuva ei silti ole yhtään tylsä siitä yksinkertaisesta syystä, että langat pysyvät niille määrätyillä pakoilla, eivätkä vieri ympäri lattioita. Hyvin tehdyksi elokuvaksikin sitä voisi haukkua – lajissaan parhaaksi vuosiin. Mikä se laji tässä genresalaatissa sitten onkaan.

Jo elokuvan ensimmäinen toimintakohtaus viestii vahvasti, että ainakaan actionista homma ei enää tällä kertaa jää kiinni. Wright suosii nujakoissaan pitkää ottoa ja hilpeän fyysistä komiikkaa. Se on yhdistelmä, jolla ei juuri voi mennä vikaan.

Ehkä tärkein tekijä elokuvan onnistumiselle on kuitenkin sen hetkittäin oikeasti kouraiseva tarina, joka epäilemättä tarjoaa samaistumispintaa moneen tarpeeseen. Känniuhmainen nostalgia on herkullinen aihe, ja elokuvan genretwisti täydellinen kumppani sille.

Mikä parasta, yleensä elokuvissa niin pakotetusti rakentuva inhimillinen kehityskaari nivotaan tällä kertaa täysin luontevasti ja nokkelasti genrekäänteisiin. Tästä syystä Wrightin aggressiivinen kerrontakaan ei ala tuntua samalla tavalla teennäiseltä kuin ohjaajan aiemmissa elokuvissa. The World’s Endissä on sydäntä. Ja panovitsi perään.

Huikea elokuva.

bruce

Piti sitten tämäkin päivä nähdä. Vuoden rumimmasta elokuvasta vastaa Wong Kar-Wai.

Se ei suinkaan ole huonosti kuvattu, lavastettu, tai mitään muuta sellaista. Sen sijaan joku uuvatti on sotkenut suurimman osan elokuvasta digitaalisella kohinanvaimennuksella.

Termi ”digital noise reduction”, eli DNR, on tullut viime vuosina tutuksi etenkin blu ray -levyjä hankkiville elokuvaharrastajille. Teräväpiirtoformaatti voi tuoda esiin filmille kuvattuihin elokuviin olennaisesti kuuluvan filmirakeen, ja aina välillä jokin julkaisija pelästyy ilmiötä. Silloin kuvaa saatetaan samentaa DNR-efektillä. Se ei tee kuvaa miellyttäväksi, vaan muuttaa esimerkiksi ihmiset vesivärein maalatuiksi vahanukeiksi. Alla olevat kuvat Predatorin eri blu ray -julkaisuista valottavat asiaa. Vasemmalla olevasta kuvasta filmirae on siistitty DNR:llä, oikeasta ei.

(klikkaa kuva isommaksi)

(klikkaa kuva isommaksi)

Asiantuntevien nettisivustojen ansiosta DNR-pilatut kiekot on helppo kiertää kaukaa. Pystyn ihan hyvin elämään kehnosta filmikopiosta tehdyn julkaisun kanssa, mutta DNR:llä runneltuja tapauksia en tue. Haluaisin kovasti nähdä esimerkiksi Nicolas Roegin Kauhunkierteen (1973), mutta nykyiseen julkaisuun en koskisi pitkällä tikullakaan.

Nyt sitten kaikista maailman elokuvista Wong Kar-Wain The Grandmaster (2013) sai olla ensimmäinen teatterissa näkemäni DNR-raiskio. Kyse ei ole edes kokonaisuuden päälle lätkäistystä efektistä, sillä kuvanlaatu vaihtelee holtittomasti pitkin elokuvaa. Olen rinnastanut alle kaksi kuvaa, joista vasen näyttää Tony Leungin luonnollisena ilmestyksenä ja oikea vesivärimaalauksena. Oikea kuva on tarkennukseltaan muutenkin pehmeä, mutta asia käynee selväksi.

(klikkaa kuva isommaksi)

(klikkaa kuva isommaksi)

On täysin käsittämätöntä, miten Wong Kar-Wain kaltainen kuviaan vuositolkulla hierova tyyliniekka saattaa päästää käsistään moista moskaa. Digisileys ei muutenkaan sovi hänen hennoilla tekstuureilla pelaavalle kuvakielelleen, mutta tämä rinnastuu jo rikokseen.

Kaikesta huolimatta pidin elokuvasta yllättävän paljon. Alku kangerteli ja tuuttasi kornia musiikkia, mutta sitten elokuva puikkelehti miellyttävän ketterästi elämäkertaelokuvien sudenkuoppien ohi. En tiedä, mikä esimerkiksi Partaveitsen funktio oli elokuvassa tai asioiden todellisessa kontekstissa, mutta hyvin se sinne joukkoon sopi. Elokuvan virta vei. Lopussa koin oloni odottamattoman sykähdytetyksi.

Hämmentävää. Kaikin puolin hämmentävää.

torino

TORINON HEVONEN

+ Elokuvassa on paljon visuaalisuutta.
+ Ääniefektit ovat hyviä.
+ Jännitys kasvaa loppua kohti.
+ Tarr uudistaa genreään…
– …mutta ehkä liian maltillisesti.
– Lopunaikojen julistus ei ole aiheena tuore.
– Tarrin viimeinen elokuva.
– Liian pitkä

Yhteenveto: Unkarilaisen art house -ohjaajan viimeinen elokuva ei voita hänelle uusia faneja. Vanhat fanit tykkäävät varmasti, jos eivät kyllästy liian pitkään kestoon.

mud

Jeff Nicholsin kolmas elokuva Mud lukeutuu laihan elokuvavuoden yllättäjiin.

Ohjaajan esikoista Shotgun Stories (2007) en ole nähnyt, mutta edellinen Take Shelter (2011) oli melko onnistunut työ. Se tosin kärsi liiallisesta asetelmallisuudesta, joka vei suurimman elon hahmoista. Tässä suhteessa Mud on aimo harppaus eteenpäin. Elävyydessään se nousee yhdeksi elokuvavuoden kohokohdista.

Nuoren pojan kasvutarina pelaa melko konventionaalisilla aineksilla, mutta tapahtumaympäristön ja eletyn elämän ymmärtäminen tekevät elokuvasta tavallista väkevämmän kokemuksen. Moni on havainnut vaikutteita Terrence Malickin elokuvista. The Tree of Lifeen (2011) sen toki yhdistävät oksien välistä pilkahtelevan auringon lisäksi pääosaa esittävä Tye Sheridan ja tuottaja Sarah Green. Enemmän siinä silti on Malickin 1970-luvun elokuvia ja niiden arkista ihmeen tuntua.

Vaikka kyse on kasvukertomuksesta, Nichols ymmärtää olla tekemättä hahmonsa henkisestä matkasta liian hallitsevaa. Elokuvan päähenkilö ei ole alati niinku tajuamassa kaikkee, kuten rasittavimmin psykologisoiduissa kasvutarinoissa tapahtuu. Nichols yksinkertaisesti näyttää, miten pojan kokemukset varioituvat tämän ympärillä toisten ihmisten elämissä.

Onneksi myös voittopuolisesti luontoon sijoittuvan elokuvan digitalisaatio on tehty poikkeuksellisen hyvin. Mud on parhaita näkemiäni digiesityksiä. Kuva näyttää aina luonnolliselta ja inhimilliseltä. Näin voimakkaasti ambienssinsa varassa elävän elokuvan tapauksessa kyse ei ole pikkuseikasta.

Jos jostain pitää valittaa, niin gangsterismin liikakuvauksesta ja viimeisen näytöksen turhasta siisteydestä. Kaikki palaset loksahtelevat mukavasti kohdilleen ja jokainen aiemmin esitelty elementti pannaan hyötykäyttöön. Se tuo lopetukseen mekaanisuuden tuntua, jonka yli elokuva silti jaksaa kantaa. Aivan loppu on mahdottoman hieno, mutta sitten sekin jatkuu yhden varmistelevan reaktiokuvan verran liian pitkään. Joskus se on pienestä kiinni.

Huomaan, että tästä kirjoituksesta on tullut turhan kuivakka. Mud ansaitsisi tulla käsitellyksi eloisammalla kielellä ja virkeämmällä ajatuksella. Ehkä tekstini kankeus johtuu osittain siitä, ettei elokuva lyönyt minua halolla päähän ja aiheuttanut suurta valaistumista. Sen sijaan se esitteli maailman, johon solahdin katsojana kuin huomaamatta. Mitäpä siitä sanoisi, muuta kuin että elokuvaa leimasi poikkeuksellinen vaivattomuuden tuntu.

Siitä minä pidin.

world

Zombiapokalypsin kammottavuus pohjautuu varsin yksinkertaiselle kauhukuvien yhdistelmälle. Ensin on asian filosofinen puoli – kuolleet heräävät henkiin ja tututkin ihmiset muuttuvat peruuttamattomasti vieraiksi. Sitten on materiaalinen kauhu- tai toivekuva. Zombien kansoittamassa maailmassa turpea yltäkylläisyys vaihtuu äkkiä niukkuuden ja omaehtoisen säännöstelyn säätelemäksi selviytymiseksi.

Romaanissaan Sukupolvi Z (2006) Max Brooks ymmärsi nojata näihin perusasioihin ja pohtia, millaisia variaatioita asetelma voisi saada eri puolilla maailmaa. Rationaalista survivalismia jalustalle nostava teos tarjosi niin konkreettisen kuvan maailmastaan, että lukijana siihen oli helppo eläytyä.

Olisi roisia vähättelyä kutsua kirjaan perustuvaa World War Z -elokuvaa lähdeteokselle epäuskolliseksi tulkinnaksi. Se kun ottaa ja paskoo kaikkien Brooksin pyrkimysten päälle pysähtymättä miettimään, mitä voisi keksiä tilalle.

Brooks ymmärsi, että mehevintä on se, mitä tapahtuu alun kaaoksen jälkeen. Kun selviytymistä pitää alkaa miettiä pidemmällä tähtäimellä. Kun hidas, mutta väsymätön zombi on kintereillä, ja jossain kohtaa ihmispolon pitäisi pysähtyä lepäämään.

Elokuvan zombiapokalypsi on sarja paniikkitilanteita, joiden keskelle ympäri maailmaa teleporttaileva Brad Pitt aina tipahtaa. Kaikki tarinat elokuvan katastrofaalisesta tuotantovaiheesta on helppo uskoa todeksi, sillä harvoin näkee näin suunnatta harhailevaa elokuvaa. Juoni hakee typeryydessään vertaistaan jopa isojen kesäelokuvien kategoriassa.

Moni on ymmärrettävästi ihmetellyt, minkä takia Brooksille maksettiin kuusinumeroinen summa kirjan oikeuksista, kun elokuva ei niitä millään tavalla hyödynnä. Vastaus näkyy elokuvan jokaisessa minuutissa.

On selvää, ettei kenelläkään ole ollut mitään hajua siitä, mitä elokuvan kanssa pitäisi tehdä. Toiminta on yhtä suttua, näyttelijät turhautuneen oloisia ja leikkaajat mitä ilmeisimmin epätoivon partaalle ajettuja. World War Z näyttää elokuvalta, jossa kukaan ei ole missään vaiheessa uskaltanut tehdä oikeita päätöksiä. Sellaista on kamalan rasittavaa katsoa.

Trailerin inhoreaktioita herättäneet zombivyöryt ovat oikeastaan elokuvan parasta antia, sillä muovisuudessaankin ne ovat jotain, mitä valkokankaalla ei ole aiemmin nähty. Ja ainakin ajatus kaikkien muurien yli vyöryvästä zombimassasta on karmaiseva, vaikka se elokuvassa olisi toteutettu kuinka keskittymishäiriöisesti tahansa.

Elokuvan viimeinen näytös kirjoitettiin ja kuvattiin tunnetusti uusiksi, mikä näkyy. Aivan kuin tekijät olisivat ensimmäistä kertaa pysähtyneet miettimään, mitä tekevät. Yhtäkkiä toiminnasta saa selvää ja mukaan tulee jopa tuoreita ideoita. Kaiken tunaroinnin jälkeen loppujakson keskinkertaisuus tuntuu pieneltä voitolta.

Onneton tapaus.

ylivuorten

Kovia näyttöjä aiemmin tiskiin latoneen Christian Mungiun uusin työ Yli vuorten on ihan mahdottoman ylipitkä elokuva. Olisi voinut olla tunnin lyhyempi, ajattelin teatterista poistuessani.

Tuhtia pituutta perusteli tavallaan se, että kahden tunnin jälkeen katsoja ei enää jaksa kyseenalaistaa hahmojen touhuja ja pääsee sisälle näiden ajatuksenjuoksuihin. Mutta ei, en minä elokuvasta kauheasti pitänyt. Sinänsä komeat filmikuvatkin olivat matkalla valkokankaalle muuttuneet inhan digikoviksi, mikä vei niistä tällaiselle hitaalle elokuvakielelle elintärkeän upottavuuden.

Katsomiskokemukseni pelasti se, että hahmojen käyttäytyminen oli ihan silkkaa Zombaa. Ristit, ristinmerkit ja ikonit olivat ahkerassa käytössä niin kuin vain luostariin sopii. Ne ilahduttivat silloin, kun elokuva polki itsepintaisesti paikallaan. Epäilemättä Mungiu on kuvannut nunnien ja munkkien kohkausta välillä pieni pilke silmäkulmassa, mutta näihin silmiin elokuvan meininki näytti pelkästään poskettomalta. Mielessäni kävi joitain ristiriitaisempiakin ajatuksia, mutta sitten taas taatto puhdisti huoneen pahasta ja johan hymyilytti.

Vielä paljon hauskempaa oli nähdä Väkivallan vihollinen 3 (1985) valkokankaalta. Erityisen kova oli kohta, jossa Paul Kersey ampuu punkkarin keskelle katua ja koko naapurusto repeää suosionosoituksiin. Yli vuorten saattoi hihityttää, mutta tuolloin minä vasta nauroin!

deathwish3

Italialainen elokuva on eksynyt kauas loiston päivistään, mutta kovia nimiä maassa työskentelee yhä. Kansainvälisesti tunnetuimpia on 42-vuotias ohjaaja-kirjoittaja Paolo Sorrentino, jonka Yhdysvalloissa monikansallisena yhteistuotantona tekemä This Must Be the Place (2012) sai laajan levityksen ja ainakin allekirjoittaneen aivan sekaisin.

Artificial Eye on julkaissut Sorrentinon aiemmat elokuvat kätevästi DVD-lootana, joten katsaus miehen uraan on paikallaan. Se on myös sikäli helppoa, että Sorrentinon filmografia on kaikin puolin häkellyttävän yhtenäinen. Kehityskaaresta on paha puhua, niin samankaltaisia hänen elokuvansa ovat.

Päähenkilöitä ovat menestyneet, mutta elämässään tuuliajolle joutuneet hyypiöt, joita yleensä näyttelee muuntautumiskykyinen Toni Servillo. Luca Bigazzin kamera liikkuu alati ja monimutkaisia piruetteja liukkaasti tehden. Musiikkia pusketaan kainostelematta Giogio Franchinin tai Christiano Travagliolin napakasti leikkaamien kuvien päälle.

This Must Be the Placen veroisia Sorrentinon italialaiset elokuvat eivät ole, mutta minulle ongelmalliseksi muodostunutta Il Divoa lukuunottamatta vähintään hyviä elokuvia kaikki. Seuraavan elokuvansa Sorrentino on jo kuvannut. La Grande Bellezza ilmestyy tänä vuonna, pääosassa jälleen kerran Toni Servillo. Suunnanmuutosta tuskin kannattaa odottaa.

One Man Up / L’uomo in più, 2001

Jo mainiossa esikoisessaan Sorrentino järjesteli eteensä ne palikat, joista on koostanut myös kaikki myöhemmät elokuvansa. Toni Servillo on paneskelun, kokaiinin nuuskimisen ja kalan kokkailemisen parissa päivänsä viettävä elähtänyt iskelmätähti Antonio Pisapia. Andrea Renzin näyttelemä samanniminen, valmentajan urasta haaveileva jalkapalloilija sen sijaan yrittää kovasti menestyä, muttei koskaan saa kunnollista tilaisuutta todistaa kykyjään.

Toistensa peilikuvina toimivien miesten kautta Sorrentino tarkastelee maineen epäoikeudenmukaista jakautumista ja sitä, miten julkisuuden voi hyödyntää rakentavasti tai tuhlata egoistiseen perseilyyn.

Luca Bigazzi ei ollut vielä tässä elokuvassa mukana – kuvaajana toimi Pasquale Mari. Sorrentinon elokuvakielessä ei valtavia muutoksia ole tämän jälkeen tapahtunut, ellei sitten pientä hyperaktiivisuuden lisääntymistä sellaiseksi tulkitse.

Iskelmätähden maakuntakeikka tiivistää pelin hengen:

The Consequences of Love, Le conseguenze dell’amore, 2004

Sorrentinon kotimaassaan tekemistä elokuvista paras taitaa olla tämä itävaltalaisessa hotellissa vuosikausia asuneen italialaismiehen muotokuva. Toni Servillon jälleen hahmottelemasta erakosta ei paljon kannata kertoa, sillä elokuva perustuu pitkälti näiden salaisuuksien vähittäiseen aukomiseen.

”Rakkauden seuraukset” on joukon elokuvista se, johon kiteytyy parhaiten Sorrentinon tyylin jännittävä kaksijakoisuus. Kuvien vuossa on tiettyä mainosmaista sulavuutta, mutta toisaalta ne tavoittelevat transsendenttia elokuvakokemusta omaperäisellä ja usein myös toimivalla tavalla. Tämä tyylin sisällä elävä jännite toistaa elokuvien teemaa, jossa julkikuvansa kahlitsemat hahmot voivat vain haaveilla itseltään pakenemisesta.

Kohdassa 1:15 alkava otos saa katsojankin kaipaamaan heroiinia:

The Family Friend, L’amico di famiglia, 2006

Poikkeuksellisesti Giacomo Rizzon esittämä, kovasti Timo Kahilaista tai minikokoista Ron Perlmania muistuttava kyylä on Sorrentinon kummajaiskavalkadissakin omaa luokkaansa. Eläkeikäinen mammanpoika käyttää rahanlainaajan ammattiaan keinona tunkeutua vieraiden ihmisten elämiin. Elokuva ei välttämättä kerro muuta kuin sen, ettei rahalla saa onnea, mutta siinä sivussa se saa katsojan välittämään hahmoista, joita ei ikipäivänä haluaisi kohdata oikeassa elämässä. Edeltäjiensä tasolle elokuva ei aivan yllä.

Ilmainen karkki pelastaa penninvenyttäjän päivän:


Il Divo: Giulio Andreottin merkillinen elämä, Il Divo 2008

Suomenkin televisiossa nähdystä Il Divosta en saanut mitään otetta. Se alkaa elokuvan historiallista kontekstia taustoittavilla tekstiplansseilla, joiden alkuun jouduin kelaamaan noin neljästi, ennen kuin sain sisäistettyä niiden sanoman edes auttavasti. Tämä toivottomuus leimasi elokuvan katsomista loppuun saakka.

Sorrentinon audiovisuaalinen tyylittely yltyy nyt maaniseksi tykitykseksi ja suunnilleen koko Italian poliittinen kenttä viimeisiltä vuosikymmeniltä marssitetaan kameran eteen. Toni Servillo näyttelee kääpämäistä ex-pääministeri Giulio Andreottia muistettavasti, mutta kokonaisuutena elokuva jättää lähinnä haukkomaan happea. Moni tästä on silti tykännyt, ja kyllähän tämä ehdottomasti katsomisen arvoinen on. Italian poliittisen elämän tuntemisesta olisi epäilemättä hyötyä, mutta enemmän poliitikkojen vyörytyksessä taitaa silti olla kyse Andreottin sivullisuuden korostamisesta. Otan elokuvan uusintakatseluun sitten, kun olen kerännyt hiukan voimia.

Huimia jaksoja Il Divoon kyllä mahtuu:

Minä pidin Mestarista

helmikuu 8, 2013

Onko Paul Thomas Andersonin uusin elokuva ihka oikea mestariteos? En tiedä, ei kiinnosta.

Viime kuukausina olen huomannut lämmenneeni monelle sellaiselle elokuvalle, jonka ohjaajan aiempia vaiheita olen katsonut enemmän tai vähemmän karsaasti. Näin kävi nyt myös Andersonin kohdalla. Mestari (merkityksiltään rikkaammalla alkuperäisnimellään The Master, 2012) on ohjaaja-kirjoittajan ensimmäinen elokuva, joka ei jää kirjoissani jollain tapaa vajaaksi. Tai no, pienimuotoisempi Punch-Drunk Love – rakkauden värit (2002) pysyi myös hyvin kasassa, muttei kuuseen kurkottanutkaan.

Sanotaan se heti ensimmäiseksi. Minä pidän aivan valtavasti siitä, ettei Mestari suo hahmoilleen minkäänlaista henkistä kasvua. Ei, vaikka elokuvan molemmat keskushahmot sellaista ihmisinä kipeästi kaipaisivat. Juuri tämä piirre taitaa olla syynä siihen, miten jyrkästi elokuva on jakanut yleisönsä.

Päällisin puolin elokuvassa ei nimittäin paljoa tapahdu. Joaquin Phoenixin alkoholistirenttu pysyy samanlaisena kyräilijänä alusta loppuun, eikä Philip Seymour Hoffmanin kulttijohtaja vaikuta lopussa yhtään sen valaistuneemmalta. Seurakunta ympärillä on kyllä kasvanut.

Harva elokuvaklisee riepoo minua niin paljon kuin henkilöhahmojen niskoille sälytettävä kasvamisen pakko. Aivan kuin käsikirjoittajat piikittäisivät protagonistiaan aina lopuksi henkisellä kasvuhormonilla riippumatta siitä, mitä näistä on elokuvan mittaan paljastettu. Eivät asiat todellisuudessa muutu siksi, että ihmiset muuttuvat.

On aina mahtavaa, kun elokuvantekijät malttavat pysyä uskollisina hahmoilleen ja antavat näiden törmäillä kaikkine vikoineen sekavassa todellisuudessaan. Ja siitäkös riemu vasta repeää, kun näitä koohottajia on kaksin kappalein.

Mestari käynnistyy tilanteesta, jossa kansakunnat ovat kohkanneet itsensä jo toiseen maailmanpaloon. Niinpä amerikkalainen luuseri Freddie Quell löytää itsensä runkkailemasta aurinkorannalla jossain Tyynellämerellä. Freddie saattaa olla sodan murtama mies, mutta katsojaa ei onneksi maanitella säälimään häntä. Kotiin palatessa miestä ahdistaa, eikä yhteiskunnalla ole tarjota lääkkeeksi kuin reipasta yrittäjähenkeä. Freddie on ryypiskelyn ja naiskentelun siivittämällä tuuliajolla, joka lopulta johtaa mestari Doddin huomaan.

Tämän jälkeen saamme periaatteessa seurata, kuinka skientologiaa kovasti muistuttava kultti kerää vähitellen kannattajia ja kasvaa rahakkaaksi toiminnaksi. Käytännössä näemme kahden itsensä kanssa painiskelevan miehen ryypiskelyä ja näiden keskinäistä köydenvetoa. On pakko ihailla sitä pokkaa, jolla Anderson sivuuttaa hahmojen välille syntyvät konfliktit, vuosien vierimiset ja oikeastaan kaiken sen, mille elokuvat oppikirjojen mukaan pitäisi rakentaa. Haastatteluissa hän on kertonut raakanneensa leikkaushuoneessa pois kaiken materiaalin, mikä ei liittynyt miesten väliseen suhteeseen.

Näin tehdessään Anderson sivuuttaa sudenkuopan, johon tällainen melkein skientologiasta kertova elokuva voisi helposti tömähtää. Kulttia suoraviivaisesti suomiva elokuva olisi nostattanut äläkän asiasta välittävien keskuudessa, eivätkä muut olisi saaneet tietää kuin että juu, dorkia ovat. Nyt Mestari tulee aika ovelasti asettaneeksi ilmiön niin yhteiskunnalliseen kuin inhimilliseen kontekstiinsa. Keskittymällä tiukasti päähenkilöihinsä Anderson näyttää, kuinka kaiken taustalla on vain omiin ongelmiinsa ratkaisuja etsiviä rikkinäisiä ihmisiä, joita ympäröivät olosuhteet osaltaan synnyttävät.

En välttämättä osaa sanoa, miksi Mestari toimii niin paljon paremmin kuin Andersonin aiemmat elokuvat, sillä se muistuttaa niitä kovasti. Jäin jopa kaipaamaan edellisistä töistä tuttua elokuvateknistä briljeeraamista, vaikka monesti Andersonin suureellinen tyyli on tuntunut riitelevän sanottavan vähyyden kanssa. On hyvin mahdollista, että laveampi tyyli olisi Mestarin tapauksessa vain himmentänyt Phoenixin ja Hoffmanin välistä kipunointia. Elokuvassa viehättää nimittäin juuri se, miten rikkaasti ja keskittyneesti tekijät varioivat tätä yhtä asetelmaa. Yksityinen tarina versoo kuin varkain yhteiskunnallisille tasoille, jotka voi huomioida tai olla huomioimatta. Loistavien näyttelijöiden mittelöä katsoo yhtä kaikki haltioituneena.

Kaikesta huolimatta en ole aivan varma, voiko elokuvaa pitää varsinaisena mestariteoksena. Välillä sitä katsoessa tulee mieleen, että kerronnan avoimuus kumpuaa osin päättämättömyydestä ja epävarmuudesta sanottavan suhteen. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen särö, jota haluaisin tarkastella lähemmin. P.T. Anderson on sukupolvensa lahjakkaimpia elokuvantekijöitä, jonka töihin on kuitenkin saanut tavalla tai toisella pettyä kerta toisensa jälkeen. Mestari on mahdottoman antoisa teos, jonka rinnalla on yhdentekevää pohtia, nostaako se Andersonin nyt jollekin parnassolle, jolla hän on väitetysti vuosikausia paistatellut.

Lopuksi vielä pakollinen sananen elokuvan kuvausformaatista. Tiedän kyllä, että Mestari on kuvattu 65-milliselle filmille etupäässä tietyn ajankuvan tavoittamiseksi. Silti päin seiniä tarkennettuja kapean terävyysalueen kuvia 70-milliseltä filmiltä katsellessa esteetikko minussa repi hiuksia päästään. Kaikki ne mehevät yksityiskohdat, jotka nyt jäivät sumun peittoon! Kun jotain näin makeaa kerrankin pääsee maistamaan, sitä haluaisi kokonaisia lusikallisia. Kokonaisuutena Elokuva-arkiston 70mm erikoisnäytös oli tietyssä melankolisuudessaankin erinomaisen elähdyttävä visiitti oikeasti elävien kuvien äärelle.

django

Kill Billin ankeasti laskevan jälkiosan, surkean Death Proofin ja epätasaisesti edenneen Kunniattomat paskiaiset voi unohtaa. Quentin Tarantino on saanut paskansa kokoon ja tehnyt uransa parhaan elokuvan. Tässä sen viisi hienointa puolta:

1. Pidättyväisyys. Ounastelin, että Djangon Unchainedin dialogissa voisi säilyä jokin tolkku pelkästään siksi, että se sijoittuu aikaan ennen elokuvaa ja äänilevyjä. Ja niin kävi, etteivät elokuvan pisimmätkään dialogikohtaukset tunnu millään tavalla pitkitetyiltä, kun Tarantino ei pääse kuristamaan niitä pop-viittauksillaan. Huimalla vedolla työskentelevät Waltz ja DiCaprio saavat käydä ohjaajan filmografian jännittävimmät verbaalimittelöt vailla häiriötekijöitä.

2. Lennokkuus. Visuaalisessa mielessä Tarantino on usein tuntunut itseään kummallisesti suitsivalta ohjaajalta. Ekassa Kill Billissä päästeltiin kyllä menemään ihan mukavasti, mutta tällä kertaa ohjaajan ja kuvaaja Robert Richardsonin yhteistyö kohoaa aivan uudelle tasolle. Djangossa on sellaista rasvaista tekemisen meininkiä, jonka edessä minä kiljun riemusta. Jo pelkästään keskustelukohtausten älykkään elokuvallinen rakentuminen kertoo uuden vaihteen löytäneestä Tarantinosta, mutta toiminnallisemmissa hetkissä sitä draivia vasta onkin.

3. Vihaisuus. Toiminta Djangossa on usein melkoisen hurttia roiskimista, mutta hurmoksellisen mättämisen keskelläkään ei voi olla huomaamatta, kuinka jokin on muuttunut auteurin asenteessa. En olisi vanhasta perseilijästä uskonut, mutta Tarantino on tehnyt vimmaisimman elokuvan, mitä teattereissa on hetkeen nähty. Djangossa on jotain perkeleellistä raivokkuutta. Että tämä puoli on vielä onnistuttu tasapainottamaan viihteellisen annin kanssa, ei kerro murheellisella ajanjaksolla leikkimisestä, vaan sanottavan keskittyneestä kypsyttelystä.

4. Kauneus. Django on helposti komein Robert Richardsonin 2000-luvulla kuvaamista elokuvista. Niksi-Pirkkansa lukenut Richardson kertoo muuten American Cinematographerin haastattelussa saavuttaneensa elokuvan jälkipuoliskon mehevän mutaisan lookin sihtailemalla sukkahousujen lävitse. Digiprojektioksi Django on poikkeuksellisen komea, mutta.

5. Tinkimättömyys. Tarantinoon tätä ennen viittä vaille uskoni menettäneenä en voi kuin kaksin verroin riemuita Djangon huimasta latingista. Mikä parasta, hän pelaa voittoisan pelinsä omilla korteillaan, eikä ole mielistellyt arvostelijoitaan tekemällä konservatiivisessa mielessä kypsää elokuvaa. Django on täyttä tarantinoa, nyt vain ärsyttävyyksistä karsittuna. Onhan siinä jotain pientä ongelmaa – kumman valjuja sivuhahmoja, ohjaajan hömelö cameo ja rakenteeltaan hiukan muotopuoli loppu – mutta hitot minä niistä.

%d bloggers like this: