moebius

Nyt elokuvien väkivaltakuvauksissa on kyllä ylitetty joku raja.

Kävimme puolisoni kanssa eilen (11.12.2014) Tampereen Niagarassa katsomassa korealaisen ”taide”ohjaaja Kim Ki-dukin uutuuselokuvan Moebius. Näimme jotain sellaista, mitä kenenkään täysijärkisen ei pitäisi joutua elokuvateatterissa näkemään. Elokuva sisälsi mm. sukupuolielinten silpomista, edellämainittujen elinten syömistä ja seksiakteja, joissa puukotettiin ihmisiä.

Haluaisinkin nyt kysyä maahantuojalta (Nightvisions) ja esittäjältä (Pirkanmaan elokuvakeskus): millä perusteilla olette päättäneet esittää tällaisen ”elokuvan”, jossa edellämainitut teot on kuvattu jollain kolmen pikselin kännykällä? Mistään ei saanut selvää, ja se vähä mistä sai, näytti todella rumalta. Mutilaatiosta minä maksoin, Bubble Bobblea olisin helvetti vieköön voinut katsoa Youtubestakin.

Haluaisin kirjoittaa elokuvasta muutakin, mutta koska se oli lähinnä puolitiehen jäänyt ajatusleikki, tyydyn nyt vain jättämään tämän valituksen tähän.

tracks

Vuonna 1977 nuori Robyn Davidson taivalsi 2700 kilometriä Australian takamaita. Nyt matka on kääntynyt erinomaiseksi elokuvaksi Tracks.

Elokuvan puolivälin tienoilla Robyn tajuaa eksyneensä. Ennen kuin asia varsinaisesti ilmaistaan katsojalle, Robyn katoaa okapensaan taa. Väreilevä kuumuus saa oksat tanssimaan villisti kuvassa. Hahmo on hukassa niiden muodostaman mutkikkaan verkoston takana, ja hänen ahdinkonsa voi aistia ennen kuin sormi ehtii edes hakea paniikkinappulaa.

Elokuva välittää kuin varkain sen kurkkua kuristavan tunteen, kun ihminen ei vielä tajua eksyneensä, mutta huomaa ympäristönsä käyneen äkkiä oudoksi. Tällaisia hetkiä Tracksissa riittää, ja niiden takia se on niin oivallinen elokuva – sarja väkeviä, sanattomia tuokioita, joita ei ole tyhmennetty liialla tarinallistamisella.

Mia Wasikowska on Robynin roolissa ilmestyksenomainen, silkkaa läsnäoloa. Matkan motiivit on ymmärretty jättää elokuvassa pitkälti pimentoon, eikä Wasikowskakaan yritä tuoda niitä työskentelyssään pintaan.

Tracks voisi pienillä painopisteen muutoksilla taantua mukahengelliseksi postikorttikollaasiksi. Sellaiseksi, jota saastasivustot tyrkyttäisivät ylläolevan kaltaisilla otsikoilla. Nyt se on pakahduttavan kuumeinen tosien hetkien kokoelma, joka loppuu yllättäen ja hahmottuu tarinaksi enintään jälkikäteen. Siinäkin mielessä se on kuin oikea matka.

The-Worlds-End

Johan jysähti!

Olen tässä blogissa valittanut yhä uudelleen väsymystäni tarinallisuuden pakkoon. Siis siihen, että jokainen hitusenkaan viihteellisempi elokuva pitää puskea samaan muottiin, jossa on sankaria ja sankarilla päämäärää ja vastavoimaa. Jos jokin elokuva yrittää tehdä jotain villiä, se tekee sen ensimmäisen puolen tunnin aikana, minkä jälkeen se palaa turvallisille raiteille monistamaan täysin ennalta-arvattavaa viihdekokemusta. Moni klassinen kaava on sinänsä toimiva, mutta tumpeloiden toistamina ne vain turruttavat.

Brittiläinen Edgar Wright ylsi parempaan elokuvillaan Shaun of the Dead (2004) ja Hot Fuzz (2007). Niistä hupia riitti jopa tunniksi, minkä jälkeen molempien painopiste siirtyi komediasta melko tylsään toimintaan. Ne sekoittivat Simon Peggin ja Nick Frostin pierunhajuista lad-meininkiä zombi- ja poliisigenrejen taitavasti haltuunotettuihin trooppeihin. Kerronnan hyperaktiivinen napakkuus ja Pegg/Frostin koominen kyvykkyys lupasivat, että onnistuessaan resepti voisi tuottaa jotain kerrassaan hykerryttävää.

Jotain sellaista kuin The World’s End.

Kolmikon uutuus on viimeistä yksityiskohtaa myöten virtaviivaiseksi viritetty kone. On huumoria, jännitystä ja draamaa, jotka risteävät täydellisen sopusointuisesti. Kaikki esille tuodut langat rullataan siististi kerälle ja asetetaan hyllylle riviin värien mukaiseen järjestykseen. Elokuva ei silti ole yhtään tylsä siitä yksinkertaisesta syystä, että langat pysyvät niille määrätyillä pakoilla, eivätkä vieri ympäri lattioita. Hyvin tehdyksi elokuvaksikin sitä voisi haukkua – lajissaan parhaaksi vuosiin. Mikä se laji tässä genresalaatissa sitten onkaan.

Jo elokuvan ensimmäinen toimintakohtaus viestii vahvasti, että ainakaan actionista homma ei enää tällä kertaa jää kiinni. Wright suosii nujakoissaan pitkää ottoa ja hilpeän fyysistä komiikkaa. Se on yhdistelmä, jolla ei juuri voi mennä vikaan.

Ehkä tärkein tekijä elokuvan onnistumiselle on kuitenkin sen hetkittäin oikeasti kouraiseva tarina, joka epäilemättä tarjoaa samaistumispintaa moneen tarpeeseen. Känniuhmainen nostalgia on herkullinen aihe, ja elokuvan genretwisti täydellinen kumppani sille.

Mikä parasta, yleensä elokuvissa niin pakotetusti rakentuva inhimillinen kehityskaari nivotaan tällä kertaa täysin luontevasti ja nokkelasti genrekäänteisiin. Tästä syystä Wrightin aggressiivinen kerrontakaan ei ala tuntua samalla tavalla teennäiseltä kuin ohjaajan aiemmissa elokuvissa. The World’s Endissä on sydäntä. Ja panovitsi perään.

Huikea elokuva.

bruce

Piti sitten tämäkin päivä nähdä. Vuoden rumimmasta elokuvasta vastaa Wong Kar-Wai.

Se ei suinkaan ole huonosti kuvattu, lavastettu, tai mitään muuta sellaista. Sen sijaan joku uuvatti on sotkenut suurimman osan elokuvasta digitaalisella kohinanvaimennuksella.

Termi ”digital noise reduction”, eli DNR, on tullut viime vuosina tutuksi etenkin blu ray -levyjä hankkiville elokuvaharrastajille. Teräväpiirtoformaatti voi tuoda esiin filmille kuvattuihin elokuviin olennaisesti kuuluvan filmirakeen, ja aina välillä jokin julkaisija pelästyy ilmiötä. Silloin kuvaa saatetaan samentaa DNR-efektillä. Se ei tee kuvaa miellyttäväksi, vaan muuttaa esimerkiksi ihmiset vesivärein maalatuiksi vahanukeiksi. Alla olevat kuvat Predatorin eri blu ray -julkaisuista valottavat asiaa. Vasemmalla olevasta kuvasta filmirae on siistitty DNR:llä, oikeasta ei.

(klikkaa kuva isommaksi)

(klikkaa kuva isommaksi)

Asiantuntevien nettisivustojen ansiosta DNR-pilatut kiekot on helppo kiertää kaukaa. Pystyn ihan hyvin elämään kehnosta filmikopiosta tehdyn julkaisun kanssa, mutta DNR:llä runneltuja tapauksia en tue. Haluaisin kovasti nähdä esimerkiksi Nicolas Roegin Kauhunkierteen (1973), mutta nykyiseen julkaisuun en koskisi pitkällä tikullakaan.

Nyt sitten kaikista maailman elokuvista Wong Kar-Wain The Grandmaster (2013) sai olla ensimmäinen teatterissa näkemäni DNR-raiskio. Kyse ei ole edes kokonaisuuden päälle lätkäistystä efektistä, sillä kuvanlaatu vaihtelee holtittomasti pitkin elokuvaa. Olen rinnastanut alle kaksi kuvaa, joista vasen näyttää Tony Leungin luonnollisena ilmestyksenä ja oikea vesivärimaalauksena. Oikea kuva on tarkennukseltaan muutenkin pehmeä, mutta asia käynee selväksi.

(klikkaa kuva isommaksi)

(klikkaa kuva isommaksi)

On täysin käsittämätöntä, miten Wong Kar-Wain kaltainen kuviaan vuositolkulla hierova tyyliniekka saattaa päästää käsistään moista moskaa. Digisileys ei muutenkaan sovi hänen hennoilla tekstuureilla pelaavalle kuvakielelleen, mutta tämä rinnastuu jo rikokseen.

Kaikesta huolimatta pidin elokuvasta yllättävän paljon. Alku kangerteli ja tuuttasi kornia musiikkia, mutta sitten elokuva puikkelehti miellyttävän ketterästi elämäkertaelokuvien sudenkuoppien ohi. En tiedä, mikä esimerkiksi Partaveitsen funktio oli elokuvassa tai asioiden todellisessa kontekstissa, mutta hyvin se sinne joukkoon sopi. Elokuvan virta vei. Lopussa koin oloni odottamattoman sykähdytetyksi.

Hämmentävää. Kaikin puolin hämmentävää.

torino

TORINON HEVONEN

+ Elokuvassa on paljon visuaalisuutta.
+ Ääniefektit ovat hyviä.
+ Jännitys kasvaa loppua kohti.
+ Tarr uudistaa genreään…
– …mutta ehkä liian maltillisesti.
– Lopunaikojen julistus ei ole aiheena tuore.
– Tarrin viimeinen elokuva.
– Liian pitkä

Yhteenveto: Unkarilaisen art house -ohjaajan viimeinen elokuva ei voita hänelle uusia faneja. Vanhat fanit tykkäävät varmasti, jos eivät kyllästy liian pitkään kestoon.

mud

Jeff Nicholsin kolmas elokuva Mud lukeutuu laihan elokuvavuoden yllättäjiin.

Ohjaajan esikoista Shotgun Stories (2007) en ole nähnyt, mutta edellinen Take Shelter (2011) oli melko onnistunut työ. Se tosin kärsi liiallisesta asetelmallisuudesta, joka vei suurimman elon hahmoista. Tässä suhteessa Mud on aimo harppaus eteenpäin. Elävyydessään se nousee yhdeksi elokuvavuoden kohokohdista.

Nuoren pojan kasvutarina pelaa melko konventionaalisilla aineksilla, mutta tapahtumaympäristön ja eletyn elämän ymmärtäminen tekevät elokuvasta tavallista väkevämmän kokemuksen. Moni on havainnut vaikutteita Terrence Malickin elokuvista. The Tree of Lifeen (2011) sen toki yhdistävät oksien välistä pilkahtelevan auringon lisäksi pääosaa esittävä Tye Sheridan ja tuottaja Sarah Green. Enemmän siinä silti on Malickin 1970-luvun elokuvia ja niiden arkista ihmeen tuntua.

Vaikka kyse on kasvukertomuksesta, Nichols ymmärtää olla tekemättä hahmonsa henkisestä matkasta liian hallitsevaa. Elokuvan päähenkilö ei ole alati niinku tajuamassa kaikkee, kuten rasittavimmin psykologisoiduissa kasvutarinoissa tapahtuu. Nichols yksinkertaisesti näyttää, miten pojan kokemukset varioituvat tämän ympärillä toisten ihmisten elämissä.

Onneksi myös voittopuolisesti luontoon sijoittuvan elokuvan digitalisaatio on tehty poikkeuksellisen hyvin. Mud on parhaita näkemiäni digiesityksiä. Kuva näyttää aina luonnolliselta ja inhimilliseltä. Näin voimakkaasti ambienssinsa varassa elävän elokuvan tapauksessa kyse ei ole pikkuseikasta.

Jos jostain pitää valittaa, niin gangsterismin liikakuvauksesta ja viimeisen näytöksen turhasta siisteydestä. Kaikki palaset loksahtelevat mukavasti kohdilleen ja jokainen aiemmin esitelty elementti pannaan hyötykäyttöön. Se tuo lopetukseen mekaanisuuden tuntua, jonka yli elokuva silti jaksaa kantaa. Aivan loppu on mahdottoman hieno, mutta sitten sekin jatkuu yhden varmistelevan reaktiokuvan verran liian pitkään. Joskus se on pienestä kiinni.

Huomaan, että tästä kirjoituksesta on tullut turhan kuivakka. Mud ansaitsisi tulla käsitellyksi eloisammalla kielellä ja virkeämmällä ajatuksella. Ehkä tekstini kankeus johtuu osittain siitä, ettei elokuva lyönyt minua halolla päähän ja aiheuttanut suurta valaistumista. Sen sijaan se esitteli maailman, johon solahdin katsojana kuin huomaamatta. Mitäpä siitä sanoisi, muuta kuin että elokuvaa leimasi poikkeuksellinen vaivattomuuden tuntu.

Siitä minä pidin.

cinecitta

Vierailin viime viikolla Cinecittàn studioilla Roomassa. Oli pakko mennä koputtelemaan kivitalojen seiniä, että ne uskoi styroksista tehdyiksi.

Suomeen palattuani menin katsomaan Guillermo Del Toron uutuuselokuvan Pacific Rim.

Del Toro tiedetään intohimoiseksi elokuvahirviöiden ja fantasiamaailmojen ystäväksi. Hänen elokuviensa kummat näyt on yleensä sorvattu huolella ja rakkaudella. Vaikken ladannut Pacific Rimiin kauheasti odotuksia, luulin siis ainakin saavani nähdä jänniä ilmestyksiä.

Niiden sijaan valkokankaalla vilisi kuoliaaksi kilpailutettujen digiefektipajojen mätiä hedelmiä. Sen sijaan, että osaavat ammattilaiset olisivat nikkaroineet lavasteita tai maalanneet vaikka matte-maalauksia, ihan tavallisiakin huoneita oli koostettu täysin epäuskottavista digikikkareista. Jättimonsterit olivat lähikuviin rajattua sotkua, josta ei välittynyt koko, ei voima.

Jos Pacific Rim olisi videopeli, sitä voisi kehua hyvästä grafiikasta. Nyt sen juosten kustua ilmettä voi vain haukkua videopelimäiseksi. Toivomaani lapsenmielistä intoa elokuvan muovikuviin ei mahtunut.

Cinecittàssa seisovat yhä vuosina 2005-2007 kuvatun tv-sarja Rooman lavasteet. Näyttelyosion eräässä huoneessa pyörii haastattelu, jossa Fellini kertoo, miksi hän palaa yhä uudestaan rakkaalle studiolleen:

Minä olen elokuvantekijä. Elokuvat koostuvat sarjoista kuvia, jotka elokuvantekijät ovat uneksineet. Minne minä menisin kertomaan tarinoitani, ellen paikkaan, jossa nuo kuvat on mahdollista toteuttaa? Paikkaan, jossa ihmisillä on taito ja intohimo tehdä ne todeksi.

Miten helvetissä tähän tultiin?

world

Zombiapokalypsin kammottavuus pohjautuu varsin yksinkertaiselle kauhukuvien yhdistelmälle. Ensin on asian filosofinen puoli – kuolleet heräävät henkiin ja tututkin ihmiset muuttuvat peruuttamattomasti vieraiksi. Sitten on materiaalinen kauhu- tai toivekuva. Zombien kansoittamassa maailmassa turpea yltäkylläisyys vaihtuu äkkiä niukkuuden ja omaehtoisen säännöstelyn säätelemäksi selviytymiseksi.

Romaanissaan Sukupolvi Z (2006) Max Brooks ymmärsi nojata näihin perusasioihin ja pohtia, millaisia variaatioita asetelma voisi saada eri puolilla maailmaa. Rationaalista survivalismia jalustalle nostava teos tarjosi niin konkreettisen kuvan maailmastaan, että lukijana siihen oli helppo eläytyä.

Olisi roisia vähättelyä kutsua kirjaan perustuvaa World War Z -elokuvaa lähdeteokselle epäuskolliseksi tulkinnaksi. Se kun ottaa ja paskoo kaikkien Brooksin pyrkimysten päälle pysähtymättä miettimään, mitä voisi keksiä tilalle.

Brooks ymmärsi, että mehevintä on se, mitä tapahtuu alun kaaoksen jälkeen. Kun selviytymistä pitää alkaa miettiä pidemmällä tähtäimellä. Kun hidas, mutta väsymätön zombi on kintereillä, ja jossain kohtaa ihmispolon pitäisi pysähtyä lepäämään.

Elokuvan zombiapokalypsi on sarja paniikkitilanteita, joiden keskelle ympäri maailmaa teleporttaileva Brad Pitt aina tipahtaa. Kaikki tarinat elokuvan katastrofaalisesta tuotantovaiheesta on helppo uskoa todeksi, sillä harvoin näkee näin suunnatta harhailevaa elokuvaa. Juoni hakee typeryydessään vertaistaan jopa isojen kesäelokuvien kategoriassa.

Moni on ymmärrettävästi ihmetellyt, minkä takia Brooksille maksettiin kuusinumeroinen summa kirjan oikeuksista, kun elokuva ei niitä millään tavalla hyödynnä. Vastaus näkyy elokuvan jokaisessa minuutissa.

On selvää, ettei kenelläkään ole ollut mitään hajua siitä, mitä elokuvan kanssa pitäisi tehdä. Toiminta on yhtä suttua, näyttelijät turhautuneen oloisia ja leikkaajat mitä ilmeisimmin epätoivon partaalle ajettuja. World War Z näyttää elokuvalta, jossa kukaan ei ole missään vaiheessa uskaltanut tehdä oikeita päätöksiä. Sellaista on kamalan rasittavaa katsoa.

Trailerin inhoreaktioita herättäneet zombivyöryt ovat oikeastaan elokuvan parasta antia, sillä muovisuudessaankin ne ovat jotain, mitä valkokankaalla ei ole aiemmin nähty. Ja ainakin ajatus kaikkien muurien yli vyöryvästä zombimassasta on karmaiseva, vaikka se elokuvassa olisi toteutettu kuinka keskittymishäiriöisesti tahansa.

Elokuvan viimeinen näytös kirjoitettiin ja kuvattiin tunnetusti uusiksi, mikä näkyy. Aivan kuin tekijät olisivat ensimmäistä kertaa pysähtyneet miettimään, mitä tekevät. Yhtäkkiä toiminnasta saa selvää ja mukaan tulee jopa tuoreita ideoita. Kaiken tunaroinnin jälkeen loppujakson keskinkertaisuus tuntuu pieneltä voitolta.

Onneton tapaus.

spring

Harmony Korinen kovasti hypetetyssä ja sinänsä kelvossa Spring Breakersissa mätti kaksi asiaa: siinä oli liian vähän tissejä ja liian moralisoiva ote. Elokuvan ympärillä porisseen hypen nostan esille siksi, että juuri se sai minut odottamaan jotain Enter the Voidin kaltaista, hypnoottisesti kiehuvaa keitosta. Odotin ja toivoin, että elokuvan varsinainen bileosuus olisi viety paljon pidemmälle, niin sisällön kuin keston suhteen. Korine tarinallistaa taidepläjäystään aivan suotta.

Vähän tylsää gangstajuonta hauskempaa olisi ollut, jos James Francon ”paskaa” olisi käytetty vain entistä kiimaisempien kekkereiden ja monologien liukuvoiteena. Ne olisivat voineet aivan hyvin päätyä samaan kliimaksiin kuin nykyinen elokuva, onhan huipentumassa kyse pikemmin raiteiltaan karanneen fantasian kuin rikostarinan loogisesta lopputulemasta.

Holhoukseksi koin sen, että sheikkauskohdilta katkaistiin yhtenään lento kohtalokkailla äänimatoilla ja toiminnan tyhjyyttä alleviivaavilla painotuksilla. Aivan kuin Korine ei olisi aivan varma siitä, että yleisö näkee eron musiikkivideoihin.

Nerokkaaksi totesin naurettavan yksinkertaisen kikan, jota käytettiin naisten putkaan joutumista edeltävässä kemukohdassa. Kälyisen kännykameran kuvakohina yhdistettynä kuvamorffaukseen oli niin osuva kikka, että teki mieli taputtaa. Muutenkaan visuaalisesta annista ei tee mieli valittaa. Kuvaajana toiminut Benoît Debie on velho ja elokuvan räikeän värikylläinen ilme sellaista sorttia, joka kestää siirron filmiltä digitaaliseen muotoon. Kun elokuva näyttää näin hyvältä, se saa toivomaan kahta kauheammin, että Korine olisi sukeltanut vielä syvemmälle öljyiseen lihapataansa.

ylivuorten

Kovia näyttöjä aiemmin tiskiin latoneen Christian Mungiun uusin työ Yli vuorten on ihan mahdottoman ylipitkä elokuva. Olisi voinut olla tunnin lyhyempi, ajattelin teatterista poistuessani.

Tuhtia pituutta perusteli tavallaan se, että kahden tunnin jälkeen katsoja ei enää jaksa kyseenalaistaa hahmojen touhuja ja pääsee sisälle näiden ajatuksenjuoksuihin. Mutta ei, en minä elokuvasta kauheasti pitänyt. Sinänsä komeat filmikuvatkin olivat matkalla valkokankaalle muuttuneet inhan digikoviksi, mikä vei niistä tällaiselle hitaalle elokuvakielelle elintärkeän upottavuuden.

Katsomiskokemukseni pelasti se, että hahmojen käyttäytyminen oli ihan silkkaa Zombaa. Ristit, ristinmerkit ja ikonit olivat ahkerassa käytössä niin kuin vain luostariin sopii. Ne ilahduttivat silloin, kun elokuva polki itsepintaisesti paikallaan. Epäilemättä Mungiu on kuvannut nunnien ja munkkien kohkausta välillä pieni pilke silmäkulmassa, mutta näihin silmiin elokuvan meininki näytti pelkästään poskettomalta. Mielessäni kävi joitain ristiriitaisempiakin ajatuksia, mutta sitten taas taatto puhdisti huoneen pahasta ja johan hymyilytti.

Vielä paljon hauskempaa oli nähdä Väkivallan vihollinen 3 (1985) valkokankaalta. Erityisen kova oli kohta, jossa Paul Kersey ampuu punkkarin keskelle katua ja koko naapurusto repeää suosionosoituksiin. Yli vuorten saattoi hihityttää, mutta tuolloin minä vasta nauroin!

deathwish3

%d bloggers like this: