Elokuvien katsominen filmiltä muuttuu harvinaiseksi herkuksi sellaisella vauhdilla, ettei järki taida pysyä perässä oikein kenelläkään. Kaiken nostalgian, arkistointihuolien ja kustannusten ynnäilyn keskelläkin olennaisinta lienee silti se, miten elokuvan digitalisoituminen muuttaa katselukokemusta.

Itse olen havainnut jo muutaman muutoksen katselutottumuksissani. Olen ennen halunnut aina istua salin etuosassa, lähellä filmin upottavaa maailmaa ja rakeista koostumusta, mutta digiprojisointien katsominen tuntuu luonnollisemmalta salin takaosasta. Digikuvan äärellä itsensä tuntee ulkopuoliseksi.

Kaikenlaisten pienten yksityiskohtien ahmiminen on minulle elokuvien olennaista antia. Taustalla näkyvät mainokset, esineet, kirjojen nimet ja vastaavat ovat monesti jopa tärkeämpää ainesta kuin se, mitä hahmot etualalla touhuavat. Tällainen katseen ja ajatusten vaelluttaminen on kuitenkin aiempaa vaikeampaa, koska lähes kaikki elokuvat on kuitenkin nykyään vedetty jossain kohtaa tietokoneen lävitse ja tallennettu puutteellisella tarkkuudella. Moni uusi filmikopio on suttuisan eloton, eivätkä terävämmät digiesityksetkään luo vaikutelmaa todellisista objekteista.

Tämän seurauksena huomaan nyt pyrkiväni saamaan valkokankaan tapahtumista lähinnä jonkinlaisen yleiskuvan. Sanomattakin on kuitenkin selvää, että tällainen aktiivinen pyristely omaksuttua katsomistapaa vastaan vaikeuttaa eläytymistä. Vaan minkäs teet, kun elokuvan todeksi kohottavien yksityiskohtien tilalla on erilaisia todellisuuden likiarvoja. Niiden katsominen tuntuu miltei kivuliaalta.

Tämä liittyy jokseenkin suoraan siihen, mitä kirjoitin taannoin elokuvan ja alitajunnan yhteydestä. Terävä ja tahraton 2K-digi ei aktivoi mieltä samalla tavalla kuin filmikuva, ja niinpä se kaikkein syvin yhteys elokuvan ja katsojan välillä saattaa jäädä syntymättä.

Tämä ei tunnu hyvältä ajalta cinefiileilylle, koska kaikkein viimeiseksi haluaisin katkeroitua muistojeni äärelle manaamaan kehityksen kulkua. On kuitenkin surullinen tosiseikka, että tämänhetkisen mullistuksen junailleilla tahoilla on ollut mielessään jokin aivan muu kuin elokuvan ja katsojan paras. Kehnoja linjanvetoja pitää pystyä kritisoimaan ja niiden vaikutuksia tulee tarkastella.

Niin murheelliselta ja ahneuden ajamalta kuin tämä digitalisaatiovaihe tuntuukin, odotan silti innolla ensimmäisen 4K-esitykseni näkemistä. Ja toisaalta, toimintani elokuvantekijänä on tällä hetkellä täysin riippuvaista digitaalisen tekniikan mahdollisuuksista. Tekijänä iloitsen samalla kun katsojana suren.

Mainokset

Finnkinon Tampereen multipleksissä, Plevnassa, ei kerta kaikkiaan osata projisoida elokuvia.

Filmiltä esitettävät elokuvat ovat yleensä aivan liian tummia ja suttuisia. Esimerkiksi Rakkautta italialaisittain oli Plevnan esittämänä sisäkohtauksissaan tavattoman ankean näköinen. Pirkanmaan elokuvakeskuksen teatterissa, Niagarassa, samat kohtaukset olivat huomattavasti valoisampia ja terävämpiä. Syötävän hyvän näköisiä.

Tänään kävin katsomassa Plevnan ykkössalissa uusimman Harry Potterin, joka esitettiin 2K-digiprojektorilla. Kuva oli huomattavasti kirkkaampi kuin teatterin filmiesityksissä. Sääli vain, että 2K ei muuten yllä kuvanlaadussaan filmin tasolle. Ylipäätään 2K tuntuu typerältä ja tarpeettomalta välivaiheelta 4K-projektorien (tai parempien) yleistymistä odotellessa.

Luulisi, että kaikenlaisen kotihifistelyn yleistyessä Finnkino pyrkisi tarjoamaan katsojille edes teknisesti ylivertaisen kokemuksen. Tai ehkä filmiesitykset sössitään tarkoituksella, jotta lähtökohtaisesti tummat ja värittömät 3D-elokuvat eivät näyttäisi vertailussa niin huonoilta.

Tampereella katsojan tilanne on siksikin huono, että myös Niagarassa on jo jonkin aikaa ollut ongelmia projektorin kanssa. Kuva väpättää ärsyttävästi etenkin kirkkaissa kohdissa.

Tiedän, että nämä ovat asioita, joita kaikki eivät näe. On silti jotenkin surkuhupaisaa, että viimeisen päälle puunattuja elokuvia näytetään miten sattuu. Etenkin, kun Finnkinon ongelma piilee ilmeisesti vain viitseliäisyyden puutteessa. Elokuvamaailma tuntuu kaipaavan Kubrickin kaltaisia jääräpäitä, jotka olivat kiinnostuneita elokuviensa yksityiskohdista aina esitystekniikkaa myöten.

Tarina kertoo, että Kellopeli Appelsiinin ensi-illan aikoihin Kubrick muisti erään teatterin New Yorkissa heijastavan elokuvansa kankaan sijasta valkealle seinälle. Kubrick päätti, että mikäli teatteri aikoisi esittää hänen elokuvaansa, kuvan ulkopuolinen alue piti maalata mustaksi. Teatterinpitäjä totesi, ettei saisi mistään maalaria, koska oli lauantai. Englannissa asunut Kubrick hankki käsiinsä New Yorkin puhelinluettelon ja hoiti maalarin teatteriin.

Seuraavana päivänä, tunteja ennen ensi-iltaa, Kubrick lähetti paikallisen tuttavansa tarkistamaan, että hänen ohjeitaan oli todella noudatettu. Paikalle saavuttuaan Kubrickin sanansaattaja sai huomata, että kommunikaatiokatkoksen seurauksena seinä oli maalattu oranssiksi. Maalari kutsuttiin takaisin paikalle, seinä sai mustan värinsä, ja elokuva esitettiin ajallaan.

%d bloggers like this: