vuodet

Jari Manninen (Vuodet)

Tämä olkoon blogin viimeinen kirjoitus.

Kaikille muille kuin minulle on varmasti ollut jo useamman vuoden selvää se, että tämä blogi on yhtä kuin kuollut. Mutta isketään arkkuun viimeinenkin naula virallisesti nyt, kun sen voi tehdä jo taaksepäin katsoen.

Tämän blogin kirjoittaminen kytkeytyy nimittäin itselleni varsin selvärajaisesti tiettyyn aikakauteen, jolloin aloin toden teolla opetella elokuvien tekemistä ja hahmottaa omaa tulokulmaani koko taiteenlajiin myös katsojana. Kirjoituksiin taisi tallentua jonkinlainen kehityskaari holtittomine alkuinnostuksineen, rutinoitumisineen ja tylsistymisineen. Vaikka blogi on vähän ajastaan jälkeen jäänyt näyteikkuna tekemisiini ja aivoituksiini, en henno sulkea sitä, koska matkan varrelle osui muutama ihan hyväkin teksti.

Elokuvista en ole enää vähään aikaan kirjoittanut juuri mitään, mutta eiköhän sekin palo syty taas jossain vaiheessa. Sen sijaan elokuvanteon suhteen hanat ovat vasta aukeamassa. Nyt tuntuu siltä, että oppirahat on hiljalleen maksettu ja varsinainen työstäminen käynnistynyt. Ensi vuonna Monadi-Filmin tuutista on tulossa ulos kolme kokopitkää elokuvaa. Kaksi uutta ja yksi jo kauan sitten kuvattu. Kyllä, juuri se, uskollinen lukijani.

Näistä uusista elokuvista ”Vuodet” on ollut eräänlainen uusiutumisprosessi. Sen lopputuloksena syntyi elokuva, jota voisi kai kuvailla Gaspar Noén ja Mikko Niskasen äpärälapseksi. Jotain elokuvan tunnelmasta tarttui tähän musiikkivideoon, jonka tein Bone Moon -yhtyeelle:

Toinen elokuvista on työnimeltään ”Hetket”. Se on elokuva rakkaudesta ja sen kuvaukset käynnistyvät vajaan kuukauden päästä. Sitä on harjoiteltu jo tovi näyttelijöiden kanssa hahmoja ja kohtauksia sorvaten. Ainakin sen uskallan todeta, että tämän jälkeen kenenkään ei tarvitse sanoa, etteikö suomalaisissa indie-elokuvissa osattaisi näytellä. Koska hyvät hyssykät, näkisittepä.

hetk

Saara Elina ja Jari Manninen (Hetket)

Tämä teksti tuntuu hyvältä kirjoittaa juuri tänään, koska näin eilen Samurai Rauni Reposaarelaisen – teoksen, joka ilahdutti enemmän kuin yksikään suomalainen elokuva ikiaikoihin. Tekijät sanoivat elokuvansa näytöksen jälkeen, että uuttakin pukkaa. Ei olisi tarvinnut sanoa. Elokuvasta huokunut polte paljasti, että se on väistämätöntä. Rättö presidentiksi!

Vuonna 2010 kirjoitin, että vuosikymmenen paras suomalainen elokuva saattaa olla indietä. Tuolloin odotin, että findien lupaus alkaisi kantaa nopeammin hedelmää, mutta nyt tuntuu, että kentällä on alkanut vihdoin kuhista ja kuplia. Se tuntuu helvetin hyvältä.

Tähän loppuun en osaa sanoa muuta kuin että kiitos sinulle, joka tätä blogia seurasit. Käykää elokuvissa, yrittäkää olla olematta natseja ja katsokaa joutessanne vaikka Varaosamies. Törmäillään!

Mainokset

eli, Kuinka minusta tuli Agorafoobikko, osa 4.

Agorafobia ei ilmesty tämän vuoden puolella, kuten oli aikomus. Viivästys johtuu kahdesta, useimmille indien tekijöille tutusta syystä – rahan ja kokemuksen puutteesta.

Agorafobian kuvaukset olivat kaikkiaan hyvin miellyttävät, mutta niiden aikana tein myös monia huonoja ratkaisuja, joita jouduttiin paikkaamaan uusintakuvauksilla. Kuvausten merkittävä pidentäminen paransi elokuvaa aivan valtavasti, mutta samalla se toi mukanaan joukon muita ongelmia. Koska kuvauksia tehtiin kaikkiaan vuoden ajan ja elokuva muutti huomattavasti muotoaan tuona aikana, äänisuunnittelun aloittaminen viivästyi sen mukana.

Emme tehneet Agorafobian äänisuunnittelijan, Ville Kaapron, työtä erityisen helpoksi. Koska meillä ei kuvauksissa ollut ketään äänittämisestä varsinaisesti tietävää ihmistä, teimme monia teknisiä virheitä, joita joudutaan nyt paikkailemaan. Hyvää ääntää saatiin paljon, mutta yhtäläisesti nauhalle tarttui myös kuraa. Onneksi nämä ovat kuitenkin sellaisia erheitä, jotka on nyt mahdollista oikaista. Hidasta se tosin on.

Elokuvan valmistumista voisi tietysti nopeuttaa parilla setelipinolla ja niiden perässä seuraavilla lisävahvistuksilla, mutta raha ja Suomi-indie kulkevat harvoin samalla puolen katua.

Olen moneen kertaan kirjoittanut riippumattoman elokuvanteon hyödyistä, mutta tunnustan myös tekotavan huonot puolet. Kun toimitaan pienen budjetin varassa ja usein melko kokemattomalla ryhmällä, nämä kaksi hidastetta vain vahvistavat toistensa vaikutuksia ja saattavat johtaa melkoisiin motivaatio-ongelmiin.

Moni indie-elokuva on kaatunut projektien huonoon johtamiseen tai erilaisiin teknisiin ja luoviin virheisiin. Itsekin näitä virheitä tein Agorafobiassa enemmän kuin kehtaisin myöntää. Siksi tekijöiden veri oikeastaan punnitaankin vasta siinä vaiheessa, kun lopullinen elokuva pitäisi saada valmiiksi hilpeän kuvausjakson antimista. Moni luovuttaa tässä vaiheessa, ja ymmärrän kyllä miksi. Kannustajat ja tukijat ovat harvassa, mutta kyselijöitä riittää yllin kyllin. Jälkituotannon hitaus ja hiljaisuus vaikuttavat helposti ulkopuolisesta vain seisahtuneisuudelta.

Kuuntelin juuri Sanansaattaja -elokuvan tekijöiden haastattelua, johon sisältyi melkoinen kauhutarina. Selkäpiissä meni kylmiä väreitä, kun tekijät kertoivat joutuneensa virtapiikin uhriksi kopioidessaan elokuvan ääniä kovalevyltä toiselle. Molemmat levyt pamahtivat ja kaikki elokuvan äänet katosivat taivaan tuuliin. Niinpä kaikki äänet jouduttiin tekemään uusiksi ja elokuvan valmistuminen lykkääntyi parilla vuodella. Voin vain nostaa hattua herroille, jotka jaksoivat pusertaa eteenpäin vaikeuksista huolimatta.

Sanansaattajien tapaus oli pahimmasta päästä, yleensä sitä joutuu lähinnä itse aiheuttamiinsa sotkuihin. Näissä hommissa saa hakata päätään seinään aivan riittämiin, mutta silloin on lohdullista tietää, että omista virheistään voi oppia. Kuluneena syksynä kuvaamani Varaosamies valmistui tismalleen aikataulussa ja vaati huomattavasti vähemmän jo tehtyyn materiaaliin kajoamista kuin Agorafobia.

Indie-elokuvien ainainen haaste on siinä, että koska tekijät oppivat taitonsa vain elokuvia tekemällä, tuloksena syntyy usein vajavaisia elokuvia, jotka eivät ole aina niin hauskoja katsoa. Olen silti edelleen vakaasti sitä mieltä, että parempi on tehdä elokuvia ja mennä perse edellä puuhun, kuin varovaisesti hautoa unelmaansa vuosikausia. Agorafobia on ollut kova koulu käydä, mutta minulla on edelleen hirvittävä palo tehdä siitä elokuva, joka haastaisi ja palkitsisi katsojansa. Valitettavasti tuohon tavoitteeseen pääseminen edellyttää vielä paljon tylsää yksityiskohtien hiomista.

Eli toisin sanoen: muut odottavat toivonsa miltei menettäneinä, kun muutama tyyppi pakertaa ja vakuuttelee, että kyllä tämä tästä.

Katsoin viime viikolla kaksi uutta suomalaista indie-elokuvaa, jotka olivat sekä tyyliltään että tuotantotavaltaan mahdollisimman kaukana toisistaan. Outoa kyllä, ääripäiden tapauksina ne myös muistuttivat monella tapaa toisiaan.

Ensimmäinen elokuvista oli Timo Puustisen pitkällisesti työstämä Sanansaattaja. Normaalia suuremmalla budjetilla tehty Sanansaattaja oli täyspitkä jännäri, jossa autot ajoivat katolleen Hollywoodissa marinoidun musiikin tahtiin. Esikuviaan elokuva kumarteli niin antaumuksellisesti, että yleisö unohdettiin kutsua mukaan tarinan käänteisiin. Tuotannoltaan elokuva on kuitenkin varmasti suomalaisen indien suurimmasta päästä.

Toinen elokuvista oli lauantaina elokuvateatteri Niagarassa ensi-iltansa saanut, Jarno Hännisen ohjaama Sadistit. Tunnin mittaiseen elokuvaan mahtui laskujeni mukaan kahdeksan liikkumatonta ja puheetonta otosta, joiden pituus oli määräytynyt 16mm filmikelojen pituuden mukaan. Karkeasti sanottuna kaksi ensimmäistä otosta oli omistettu nuorenparin kidnappaukselle, loput kaappaajien saunanlämmitykselle. Elokuvan tekijäryhmä koostui muutamasta henkilöstä.

Molemmat elokuvat kutsuivat katsojaa panemaan oman mielikuvituksensa peliin. Sadisteissa kaapattujen ahdingon oletettiin elävän omaa elämäänsä katsojan päässä sillä aikaa, kun kuvat seuraavat ihmissikojen arkisia puuhia kesämökillä. Sanansaattajassa taas katsojan mielikuvituksen tehtäväksi jäi täyttää tarinan aukot lajityypin peruskuvioilla, joihin elokuva epämääräisesti viittaili.

Sanansaattajan kaltainen hollywoodismi on sikäli epäkiitollista, että jos jälki ei ole yhtä liukasta kuin esikuvissaan, satojen tonnien juttukin näyttää vain ja ainoastaan verrokkiaan 60 miljoonaa halvemmalta. Kaikenlaisesta viihdyttämisestä pidättäytyvien Sadistien kompromissiton taiteilu puolestaan jättää sisällön armottoman tarkkailun alle, eikä elokuva pysty vastaamaan tähän haasteeseen. Sadistit on niitä tapauksia, joissa elokuva palvelee ideaa.

Ymmärtääkseni Sadistit on kertaluontoinen muotokokeilu, ja sellaisenaan aivan ymmärrettävä. Indiessä tällaisia elokuvia on mahdollista ja sallittua tehdä. Osa omista lyhytelokuvistanikin on juuri tällaisia henkilökohtaisia kokeiluja, enkä oletakaan, että niillä olisi mitään erityistä arvoa laajemmalle yleisölle. Sadistit jättää kuitenkin odottamaan mielenkiinnolla, mitä Jarno Hänninen seuraavaksi tekee.

Sanansaattaja toistaa harmillisen uskollisesti Suomi-indien perisyntejä. Käsikirjoituksen, näyttelijäntyön ja draaman ymmärryksen puutteet estävät elokuvaa saavuttamasta sitä viihteellisyyden tasoa, jolla indielle ominaiset tekniset puutteet voisi antaa anteeksi.

Sadistit ja Sanansaattaja kulkevat kovin erilaisia teitä, mutta päätyvät samaan pisteeseen – lopputuloksen tarkoitus jää kysymysmerkiksi. Elokuvan sydän hukkuu jonnekin tekijöiden innokkaiden aikeiden taa. Silloin ole väliä sillä, kuinka paljon tuotantoon on syydetty rahaa tai ammentaako teos taide- vai viihde-elokuvan perinteestä.

Moni indietä tekevä tuntuu ajattelevan, että koska elokuva on tehty omilla rahoilla, katsojat antavat sen puutteet helpommin anteeksi. Tämä varmasti pätee teknisiin seikkoihin, mutta luulen, että sisällön kanssa asia on päinvastoin. Katsojan on vaikea ymmärtää miksi hän katsoo ajatustyöltään puolivalmista elokuvaa jos sen puitteet repsottavat, Suosalon Martti on korvattu Liimataisen Penalla eikä esityspaikka ole kätevästi Kotikatsomossa.

%d bloggers like this: