On taas se aika vuodesta, kun pitäisi ottaa osaa perinteiseen listaleikkiin. Oma listani syntyi ilman suurempia pähkäilyjä. Mielenkiintoisempaa oli pohtia jälkikäteen, miksi valitsin nämä elokuvat.

Kaksi viime vuoden parasta Suomessa teatterilevitykseen päässyttä elokuvaa olivat Enter the Void ja Rakkautta italialaisittain. Kolme muuta allekirjoittaneelle päällimmäisenä mieleen jäänyttä olivat The Ghost Writer, Toy Story 3 ja Social Network. Mainittakoon, että nämä olivat ne nimikkeet, jotka ilmoitin Olli Sulopuiston kokoamaan suomalaisten elokuvablogaajien suosikkilistaan. Joskus toiste kysyttynä lista olisi todennäköisesti ollut toisenlainen. Mielipiteillä kun on tapana muuttua.

Kärkikaksikon olen nostanut muiden yläpuolelle siksi, että ne olivat ainoat järisyttäviltä tuntuneet uutuuselokuvat. Turha tällaisia listoja on muuten laatia kuin perstuntumalla, vaikka valintojaan voikin perustella jonkinlaisella tasapuolisuusperiaatteella.

Esimerkiksi Toy Story 3 erottui vuoden elokuvatarjonnasta, koska oli niin piristävää nähdä aidosti sydämellinen ja kekseliäs seikkailuelokuva kaikkien lähtölaukauksessa kuolleiden blockbuster-viritelmien keskellä. The Ghost Writer vakuutti ääritiukaksi jännitetyllä elokuvallisuudellaan ja Social Network ajankuvallaan.

Vuoden parhaimpien listaaminen onkin mielenkiintoista siksi, että siinä joutuu tarkastelemaan oman elokuvamakunsa painotuksia. Vaikka Toy Story 3 toimii omalla sarallaan jotakuinkin moitteettomasti, se ei edusta elokuvatyyppiä, joka iskisi minuun syvimmin. Kärkikaksikon moitteettomuudesta en mene sanomaan mitään, mutta ainakin ne heijastelevat kuvakeskeistä tapaani katsoa elokuvia.

Luca Guadagnino oli elokuvassaan Rakkautta italialaisittain toteuttanut erään omista unelmistani: elokuvan, joka välittää katsojalle tunteen inhimillisestä aistimaailmasta kaikessa rikkaudessaan. Niin hieno kuin aristokraattisuuden kahleista vapautuvan Emman tarina onkin, se toimii ennen kaikkea kehyksenä aistimaailman rikkauksiin heräämiselle.

Elokuvaa on kritisoitu ennen kaikkea siitä, että suurieleisyydestään huolimatta se jättää hahmonsa liian etäisiksi. Tietyllä tapaa tämä on totta, sillä elokuva ei kutsu katsojaa samaistumaan hahmoihinsa niinkään persoonina. Tärkeämpää on väreily, joka jää pinnan alle – käsitti pinnan sitten milanolaiselitistien kovaksi kuoreksi tai elokuvan omaksi kerrontatavaksi, joka on hienovaraisuuksissaankin kovakourainen.

Rakkautta italialaisittain edellyttää, että katsoja resonoi kuvien alati kiihtyvän värähtelyn kanssa. Kerronnan kokonaisvaltaisuuden ja Tilda Swintonin pidättyväisyyden välille kasvaa tällöin jännite, joka purkautuu vasta viimeisen kohtauksen huimassa crescendossa. Näyttelijäkrediittejä seuraava, hämärässä luolassa viipyilevä otos kahdesta syleilyyn hidastuneesta hahmosta on pieni ihme: sellaista ei osaa kuvitella kohtaavansa enää tuossa vaiheessa elokuvaa, mutta kun se häilyy valkonkankaalla, tuntuu täysin mahdottomalta, että elokuva päättyisi mihinkään muuhun nuottiin.

Enter the Void kietoutuu samalla tavalla katsojansa ympärille, mutta se menee vielä pidemmälle luottamuksessaan kuviensa puhtaaseen voimaan. On kaunista katsoa, miten Gaspar Noé ottaa erilaisia tuskastuttaviksi käyneitä elokuvanteon välineitä käyttöönsä ja tiristää niistä pois kaiken banaalin tuttuuden.

Alituiset CGI-tehosteet eivät totutusta poiketen ilmennä tekijöidensä kylmän elotonta kosketusta maailmaan, vaan muuttavat sen kuvaamaan päähenkilön maailmankokemusta solutasolta alkaen. Jatkuvat kamera-ajot eivät voisi olla kauempana siitä kuviensa kohteista vieraantuneesta hinkkaamisesta, johon vähäpätöisemmät tekijät turvautuvat epätoivoisessa dynaamisuuden metsästyksessään. Tietokoneessa syntynyttä värimaailmaa ei kavahda, koska manipulaatio ei tässä tapauksessa ole myymisen vaan transgression väline.

Suomalaisen elokuvakritiikin suuriin nimiin lukeutuva Jerker A. Eriksson kirjoitti vuonna 1955:

Uuden ja kiehtovan taiteellisen näkemyksen vaikeutena on se, miten kykenemme erottamaan tämän suuntauksen tuotteista sen mikä on keskinkertaista ja mikä aitoa. Elokuvan historiassa on paljon esimerkkejä siitä kuinka innostus on tylsistyttänyt kritiikin välineitä: ajateltakoon vain neorealismia joka sai niin suurenmoisen vastaanoton, että vieraat tarkkailijat puhkesivat ylistämään italialaisen elokuvan todellisuudenläheisyyttä jo nähdessään kuvan jostakin likaisesta takapihasta.

Sekä Enter the Void että Rakkautta italialaisittain lumoavat tehokeinojensa tuoreudentunnulla. Kokemusten elämyksellisyys saa lisäpontta siitä tarjonnan karuudesta, jonka keskellä suomalainen elokuvankatsoja joutuu teattereissa elämään. Elokuvia kun ei katsota tyhjiössä. Saattaa hyvinkin olla, että edellämainitut elokuvat saavat joitakin erheitään anteeksi vain muiden tekemien syntien tähden.

Nähdäkseni tällainen kuuluu kuitenkin terveen pelin henkeen, sillä vaikka kokemuksiaan on syytä peilata historiaan, se ei poista valintojen subjektiivisuutta. Listat toimivat keskustelun herättäjinä, katsomissuosituksina ja potentiaalisesti kiehtovina katsauksina tekijänsä maun painotuksiin. En jaksa uskoa, että todelliset kaanonit syntyisivät vain taideteoksia järjestykseen laittaen.

Parhaiden elokuvien listaaminen ilman kunnollista taustoitusta on yhtä tyhjänpäiväistä kuin jos läiskisi uutuuselokuville pelkkiä tähtiä ilman huolellisia perusteluja.

Mainokset

Roman Polanskin The Ghost Writer (2010) on harvinaista herkkua tyhjien kuvien kovettamalle mielelle. Se on ajatuksella tehtyä Elokuvaa. Vaikka minkään Chinatownin (1974) tasolla ei liideltykään, The Ghost Writer sai minut hykertelemään nautinnosta silkalla kerronnan taitavuudellaan. Britannian pääministerin muistelmia haamukirjoittamaan kutsutun kirjailijan salaliittojahti kuolleen edeltäjänsä jäljissä olisi huomionarvoinen tapaus ilman ohjaajan pidätyskohuakin.

Elokuvan vahvuus oli sen yksityiskohdissa, jotka koko ajan loogisesti jäsentyivät suhteessa toisiinsa. Elokuva täytyisi oikeastaan käydä katsomassa uudestaan, jotta voisi hahmottaa miten se onnistui luomaan vaikutelmaa Haamun salapoliisityön toivottomuudesta jo ennen kuin mikään työ oli alkanutkaan. Pienet detaljit kommentoivat herkullisesti Haamun kujanjuoksua:

Talonmies, joka sitkeästi lakaisee tuulen aina takaisin heittämiä heiniä terassilta. Haamu, joka päättäväisesti lähtee tutkimaan saarta polkupyörällä, mutta vajoaa ensimmäisellä polkaisulla hiekkaan. Mereltä kaikuvat sumutorven äänet, jotka hienovaraisesti alleviivaavat vaivaannuttavia hetkiä. Vaaratilanteet, jotka usein paljastuvat harmittomiksi, mutta silti luovat kasautuessaan uhkaavaa tunnelmaa.

Ja entä roolitus! Pierce Brosnan pääministerinä, josta ei tiedä salaileeko tämä jotain vai onko tämä muuten vain epämukavasti vieraana omassa kehossaan. Olivia Williams tämän vaimona, joka on vielä tuplasti hämärämpi ja tasapainottomampi tapaus. Ewan McGregor sympaattisen nokkelana, mutta auttamattomasti pihalla olevana kynäniekkana, joka leikkii liian isojen poikien kanssa.

Harmi, että elokuvan nimi mentiin viime metreillä vaihtamaan. Alkuperäinen The Ghost oli paljon osuvampi. Ovelinta koko jutussa on nimittäin se, kuinka Haamu jahtaa lopulta totuuden sijasta vain toista haamua. Hän vain seuraa edeltäjänsä jättämiä jälkiä, jotka saattavat johtaa lähtöpisteeseen, hautaan tai korkeimpiin vallan mätäpesäkkeisiin. Mahtavan osuvaan loppukuvaan päättyvä juttu voisi oikeastaan olla aika turhauttava, ellei elokuvan suola olisi Polanskille ominaiseen tapaan aivan muussa kuin mysteerin ratkaisemisessa.

Polanskin parhaiden elokuvien viehätys palautuu yleensä siihen, että päähenkilön tuntemuksiin on helppo samaistua, vaikka ei olisikaan kohdannut takaa-ajoja, murhaajia tai demoneita omassa elämässään. Elokuvien jännitys perustuu seksuaaliselle hämmennykselle, väärässä paikassa olemisen tunteelle, kiellettyyn paikkaan kurkistamisen kiihottavuudelle ja kiinni jäämisen korventavalle kiusallisuudelle. Chinatown, Rosemaryn painajainen, Vuokralainen, Frantic ja The Ghost Writer toimivat, koska ne suosivat inhimillisiä peruskokemuksia turruttavien kaavojen ja shokkien kustannuksella.

%d bloggers like this: