”I spent eight years trying to reach him, and then another seven trying to keep him locked up because I realized that what was living behind that boy’s eyes was purely and simply… evil.”

Slasher on kauhuelokuvan alalajeista tylsimpiä, eikä edes perusteos Halloweenissa (1978) ole juuri muuta hyvää kuin kuvien tarkka rajaus. Näistä syistä elämässäni alkoi synkeä ajanjakso, kun kauhutapahtuma Cinemadromen halloween-painoksen ilmoitettiin etenevän etupäässä slasherin merkeissä.

Vaikka olin nähnyt Halloweenin pari kertaa aiemminkin, muistikuvani siitä olivat hyvin hämärät. Ei ihme, sen verran mitäänsanomatonta palloilua elokuva on. Tylsä pahis kiertää tappamassa tylsiä teinejä vain vähän jännittävämmin kuin muissa slashereissa. Ei kiitos. Ja kun väärien mielipiteiden heittelyyn pääsin, niin todettakoon, että John Carpenterin kultakauden elokuvista The Thing (1982) on ainoa todella hyvä elokuva. Vaan se vasta sitten hyvä onkin.

Niin pienessä arvossa kuin Halloweenia pidänkin, en irvaile sanoessani, että loppu on elokuvassa parasta. Loppumetrien twistit ovat kauhuelokuvien peruskauraa, mutta Halloweenin viimeiset kuvat muodostavat yhden aiheen hienoimmista variaatioista. Ne viestivät kierolla tavalla ainaisesta uhasta, jota ei pääse pakoon teatterista poistumallakaan. Hassusti loppu toi mieleeni myös Antonionin elokuvan Kuumetta (1962) ja sen lopun tyhjät kadut.


”Man, this guy’s burnt so bad he’s cooked. A fucking Big Mac. Overdone.”

Paljon heikommin samanlaista kikkaa yrittää lopetuksessaan myös minulle entuudestaan täysin tuntematon The Burning – Koston liekit (1981), joka nähtiin Halloweenin perään. Elokuvien niputtaminen alleviivasi ainakin sitä, etteivät slasherien tekijät pidä terveydenhuollon ammattilaisia erityisen suuressa arvossa. Jos elokuva nimittäin jostain pitää muistaa, niin alun viileästä sairaanhoitajasta (ks. sitaatti). Ja kosketinvelho Rick Wakemanin hykerryttävästä scoresta. Ja leirikoulun kivenkovasta kingistä. Ja miksei siitäkin, että elokuva oli Miramaxin ensimmäinen tuotanto. Okei, kyllähän näitä riittää.

Aluksi The Burning viehättikin minua irtonaisen vatipäisyytensä tähden, mutta murhakekkereiden alkaessa touhu taantui täysin yhdentekeväksi puskaryntäilyksi. Tässä yhteydessä elokuvalla oli silti se etu, että Halloween näytettiin elottomana digikopiona ja Burning filmiltä. Halloween on tekstuureiltaan muutenkin niin valjun näköinen elokuva, ettei digiesitys ollut sille todellakaan eduksi. Koska illan päättänyt Elävien kuolleiden yö (1968) olisi tullut myös diginä, se sai jäädä minulta katsomatta. Drome teki kai kuitenkin halloween-kävijäennätyksensä, joten hyvä niin.

Tätä kirjoittaessani seuraava Cinemadrome asettautuu jo lähtökuoppiinsa, ja sen anti on sitten aivan toista maata. Tärkeimpiä nimiä ovat Lau Naun säestämä Usherin talon häviö, Invasion USA, Predator, VHS-Nekromantik ja etenkin Beyond, jonka myötä Drome onkin esittänyt kaikki Lucio Fulcin olennaiset zombielokuvat. Kulttuurityötä, jos mikä!

Mainokset
%d bloggers like this: