Alkutekstijakso on paljonpuhuva. Milanon talvi on peittänyt koristeelliset palatsit ja patsaat valkoiseen. Nyt kuvataan vanhaa rahaa, jäädytettyjä tunteita ja loistoa, jonka keskellä elävien ei sovi pakahtua huikeimpien näkyjenkään äärellä. Itse krediittien ulkoasu viittaa italialaisen elokuvan puolen vuosisadan takaiseen kulta-aikaan, mutta John Adamsin pidäkkeettömästi sykkivät orkestraatiot pitävät katsojan kiinni tässä päivässä, tässä vielä hetken tarkemmin määrittelemättömänä pysyvässä odotuksen tunteessa.

Rakkautta italialaisittain (2010) ei kuitenkaan kiirehdi eteenpäin musiikin mukana. Irtiottojen sijasta saamme seurata hyvän aikaa Recchin mahtisuvun jähmeitä, mutta paljastavia rituaaleja. Juuri tämä ristiveto etäännyttämisen ja tanssiinkutsun välillä tekee Luca Guadagninon pitkään hautomasta läpimurtoelokuvasta suoranaisen ilmestyksen.

Siinä vaiheessa, kun Tilda Swintonin esittämä Emma tarkentuu elokuvan päähenkilöksi ja muu suku jää taustalle, tämän motiivit ovat tulleet selitetyiksi kuin varkain. Emma on paikallistunut osaksi suvun itselleen kirjoittamaa vanhaa ja monimutkaista tarinaa. Emman oma tarina olisi paljon köyhempi, jos tämä suvun päämieheksi kohonneen Tancredin vaimo kuvattaisiin rikkautensa uhriksi. Se olisi suorastaan mahdotonta – niin heittäytyvästi elokuva sukeltaa Emman etuoikeutettuihin aistinautintoihin.

Se, että Emma löytää tien itsenäisyyteensä nuoren Antonion loihtimien ruokalajien kautta, on elokuvan hienoimpia yksityiskohtia. Katsojan näkökulmasta ruuan käyttäminen näin voimakkaana vapautumisen välikappaleena on avartavaa, koska makuja ei ymmärrettävistä syistä ole juuri valkokankailla kuvattu. Kun Guadagnino tavattoman taitavine tiimeineen onnistuu välittämään Emman aistikokemukset katsojalle, katsojan on helppo samaistua uutuuden tunteeseen. Niin erilaisia elokuvia kuin ovatkin, Rakkautta italialaisittain muistuttaa tässä suhteessa Gaspar Noén Enter the Voidia. Molemmat tuntuvat vievän katsojaa kohti jotain uutta ja ennenkokematonta.

Näin voimakkaan kuvakielen käytössä on riskinsä, varsinkin kun se valjastetaan rakkauden kaltaisten tunteiden kuvaamiseen. Elokuva taiteilee korniuden rajalla vain Emman ja Antonion kesäisen lemmiskelyhetken aikana, mutta jollain puupäisellä vakaumuksellisuudella senkin kliseinen kuvasto on onnistuttu kääntämään toimivaksi. Asiaa auttaa tosin se, että siirtymä aurinkoiselta niityltä Lontoon lasitorneissa käytäviin bisnesneuvotteluihin on kerrassaan henkeäsalpaava.

Mahdottoman hienoa ja tarkkaa työtä tekevän Tilda Swintonin pidättyvyys ja arvoituksellisuus estävät katsojaa tulemasta aivan lähelle Emman hahmoa, mutta samaan pyrkii koko elokuvan kerronta. Sillä mitäpä viimeisen kohtauksen järisyttävyydestä jäisi jäljelle, jos edellinen kohtaus ei olisi niin dramaattisen sisältönsä edessä jähmettynyt?

Rakkautta italialaisittain on elokuva, josta tulen varmasti kirjoittamaan vielä lisää, mutta yhteen asiaan täytyy vielä kiinnittää huomiota. Paitsi että elokuvan suomenkielinen nimi vie ajatukset harhaanjohtavasti johonkin puolivillaiseen romanttiseen komediaan, se myös hukkaa elokuvan keskeisen ajatuksen. Toisaalta tämä ajatus katoaa myös elokuvan varsinaiselta suomentajalta, sillä Tancredin viimeinen repliikki ei suinkaan ole: ”Häivy elämästäni” vaan ”Sinua ei ole olemassa.”

Emma on nimetty, puettu ja koulittu asemaansa seurapiirivaimona, ja lopulta hänen koko olemassaolonsa on kielletty. Mikäpä olisi voimakkaampi ja elokuvan oopperamaisen luonteen paremmin kiteyttävä vastaus tuohon kuin elokuvan alkuperäinen nimi Io sono l’amore, Minä olen rakkaus.

Mainokset
%d bloggers like this: