Zomba tekijäänsä opettaa

syyskuu 26, 2012

Sain leikattua toisen pitkän elokuvani, Zomba di Maren. Lisäkuvauksia tarvitaan vain nimeksi, nekin etupäässä tehosteiden kanssa pakerrukseen. Pieni ihme, kun ottaa huomioon, miten elokuva on tehty.

Zomba di Maren kimppuun käytiin metodilla, jonka testilaboratoriona toimi vuoden alussa valmistunut lyhytelokuva Zomba Intenso (ja jonka aiheuttamasta hämmennyksestä puolestaan voi lukea Filmiliekki-blogista). Elokuva on kuvattu ilman käsikirjoitusta, mahdollisesta juonesta on ollut vain hämärä käsitys.

Tämän mahdollisti se, että kaikki kuvaustilanteessa taltioitu puhe heivataan italodubbauksen tieltä. Oikeita repliikkejä dubbaajilla ei ole, vaan heidän puheensa pilkotaan huulisynkkaan ja näyttelijän tunnetilaan sopivaksi. Varsinainen dialogi kirjoitetaan vasta aivan viimeiseksi tekstitysten muodossa. Intensossa oli englanninkieliset tekstit, tämä käännetään myös suomeksi.

On ollut ilahduttavaa huomata, että elokuvan tarinaa pystyy seuraamaan jo nyt, täysin mykkänä ja tekstittömänä versiona. Kuvat välittävät oman totuutensa, jonka tallentamisessa on zomba-metodin suurin arvo. Paria poikkeusta lukuunottamatta näyttelijöistä kukaan ei ole edes harrastelija, joten nauhalle on tarttunut miellyttävän paljon sellaista olemista, joka äänen kera vaikuttaisi amatöörimäiseltä, mutta tällaisenaan toimii miellyttävän suoraviivaisella tavalla.

Yritin olla liikoja puuttumatta siihen, mitä näyttelijät tekevät. Jos joku niin sanotusti vetää yli, sen voi dubbauksen ja tekstityksen avulla kääntää hahmon luontevaksi käyttäytymiseksi suorituksen ympärille rakennetussa tilanteessa. Näyttelijöiden tekemiset ohjaavat näin kokonaisuutta. Jopa siinä määrin, että ruuvasin elokuvan tyyliä vastaamaan tässä piileviin mahdollisuuksiin.

Kuvausten alussa luulin tekeväni tilojen ja paikkojen elokuvaa. Koska meidän ei täytynyt välittää äänittämisen vaatimuksista, suunnittelin kuvaavani paljon avaria kuvia liikenteen vilinässä. Sen sijaan Zombasta tuli harrasta jähmettyneiden ilmeiden arkioopperaa. Rytmin hidastuessa kävi aina vain luontevammaksi syleillä koko konseptiin kuuluvaa absurdiutta. Oli helppo paeta realismia, johon suomi kielenä tahtoo aina elokuvan harmillisesti taivuttaa.

Zomba di Maren maailma on siis läpikotaisin absurdi, mutta varsinaista komediaa emme ole tehneet. Intensossa yritin muovata dialogista liian vitsikästä. Se vei liikaa huomiota kuvassa tapahtuvista asioista ja puheen musikaalisuudesta. Elokuvan lihapitoisuus kärsi, ja juuri lihan perässä olimme nyt liikkeellä.

Paljon voi vielä tapahtua kun ääniä ja tekstejä aletaan sovitella paikoilleen, mutta nyt näyttäisi, että Zomba di Maresta tulee yllättävänkin tanakka tarina yksinäisyydestä ja rakkaudennälästä. En olisi uskonut siinä vaiheessa, kun pyöräytimme projektin käyntiin seuraavalla sananvaihdolla:

”Missä kuvataan?”
”Meidän mökillä. Siellä on palju.”
”No sitten siinä paljussa on varmaan zombi.”

Mainokset

Bongasin Olli Sulopuiston blogista tällaisen linkin sivulle, jonne on koottu iso nippu elokuvanteossa jeesaavia ilmaisohjelmia.

Tästä oli paljon iloa, koska yleensä en itse löydä internetistä mitään.

Esikoisohjaaja Aaron Schneiderin kiitelty draamakomedia Ennen aikojaan (2010) muuttuu mielessäni sitä sietämättömämmäksi mitä enemmän aikaa sen näkemisestä kuluu.

Ennen aikojaan kertoo tarinan omat hautajaisensa ennenaikaisesti järjestävästä vanhasta erakosta, joka haluaa tietää mitä sanottavaa muilla on hänestä. Kylillä ukon karusta luonteesta liikkuu villejä tarinoita, jotka jäävät kakkoseksi kun lopussa mies paljastuu pedofiilikannibaaliksi. Tai sitten ei.

Kerta toisensa jälkeen amerikkalaiset ”pienet ja sympaattiset elokuvahelmet” ovat paljastuneet aivan yhtä laskelmoiduksi moskaksi kuin monistamolta pankin kautta hautausmaalle suuntaavat satojen miljoonien jatko-osanorsutkin. Norsut vain eivät teeskentele kertovansa jotain ihmisyydestä toisin kuin tämä sietämätön tekele.

Hirveintä elokuvassa on sen humaaniudeksi tekeytyvä laiskamielinen konservatiivisuus. Tapahtumia ei motivoi inhimillinen toiminta, vaan se, että markkinoilla on tilaa juuri tällaiselle ja tämän kokoiselle elokuvalle. Kaikki palaset ovat niin pakotetusti osoitetuilla paikoillaan, että inhimillinen lämpö kääntyy tuoreen raadon hitaasti mutta varmasti katoavaksi haaleudeksi.

Kuihtuminen kuvaa elokuvaa siinäkin mielessä, että se onnistuu loppupuoliskollaan hukkaamaan kaikki ne langanpätkät, joiden avulla katsojan huomio on alussa vangittu. Jos ensin hehkutetaan puolentoista tunnin ajan, kuinka erakon kemuissa jokainen pääsee kertomaan tarinansa ukosta, niin pitäisiköhän tähän tarinansäikeeseen jotenkin viitata siinä hautajaiskohtauksessa? Eipä varmaan, koska koko konsepti on olemassa vain, jotta Robert Duvall pääsisi heruttamaan läpi oscar-odotuksilla silatun itkumonologinsa.

Välillä äijänkäppyrät murahtavat jotain herttaista, muut näyttelijät sytyttävät itsensä kireään nauruun ja huoleton indiescore tuuppii katsojaa nuolemaan elokuvan elämänmakuista ahteria. Tällaisten mekaanisesti toistettujen indie-eleiden puristuksessa Ennen aikojaan kertoo ihmisyydestä vain sen, että Aaron Schneiderillä ja kumppaneilla on hinku saada rahaa.

Sydämensä turtuneisuudesta huolimatta elokuvalla on kaikki kunniallisen, ihmisen kokoisen tarinan puitteet. Niistä voisi sinällään nauttia, jos itse elokuva ei ole niin laho. Kuvat ovat koreita, joskin tylsiä. Duvall ja Bill Murray ovat hyviä, vaikkakin kulkevat automaattivaihteella ja Lucas Black yrittää nakertaa hölmöllä ilvehtimisellään näiden understatementia. Alkuasetelma on kiinnostava, vaikkei etenekään mihinkään. Muodollinen pätevyys tekee elokuvasta helposti katsottavaa roskaa.

Turhautumiseni elokuvaan kielii osaltaan siitä, että amerikkalaisen valtavirran ollessa nykyisellään mitä se on, sitä jotenkin toivoisi löytävänsä tällaisista tapauksista jotain sykähdyttävää.

Ennen aikojaan on kuitenkin oireellinen kuva amerikkalaisen pienen elokuvan tilasta. Kun norsut paisuvat liian isoiksi elääkseen ensi-iltaviikkoa pidempään, keskiluokka katoaa ja muutaman miljoonan jututkin vedetään varman päälle, voi vain toivoa, että mikroliigasta nousisi esiin rohkeampia ääniä.

Päivitys 13.1.2011
Amerikkalainen elokuvakulttuuri (ja sitä myötä myös suomalainen) on nykyisellään niin vääristynyt, että katsojalle syntyy helposti perspektiiviharha. Jättien rinnalla tällainen kahdeksan miljoonan tuotanto alkaa tuntua kokoaan pienemmältä. Sitä kuvittelee, nuo varmaan tekevät sellaista elokuvaa kuin haluavat ja kai sen täytyy ihan hyvä olla jos se on täkäläiseen ohjelmistoonkin valikoitunut.

Sitten kun pätkän katsoo, jutusta jää samanlainen maku kuin laittaisi hyväntekeväisyyteen kympin ja kuulisi, että siitäkin meni 98 prosenttia hallintokuluihin. Näin se lapsenusko karisee.

eli, Kuinka minusta tuli Agorafoobikko, osa 4.

Agorafobia ei ilmesty tämän vuoden puolella, kuten oli aikomus. Viivästys johtuu kahdesta, useimmille indien tekijöille tutusta syystä – rahan ja kokemuksen puutteesta.

Agorafobian kuvaukset olivat kaikkiaan hyvin miellyttävät, mutta niiden aikana tein myös monia huonoja ratkaisuja, joita jouduttiin paikkaamaan uusintakuvauksilla. Kuvausten merkittävä pidentäminen paransi elokuvaa aivan valtavasti, mutta samalla se toi mukanaan joukon muita ongelmia. Koska kuvauksia tehtiin kaikkiaan vuoden ajan ja elokuva muutti huomattavasti muotoaan tuona aikana, äänisuunnittelun aloittaminen viivästyi sen mukana.

Emme tehneet Agorafobian äänisuunnittelijan, Ville Kaapron, työtä erityisen helpoksi. Koska meillä ei kuvauksissa ollut ketään äänittämisestä varsinaisesti tietävää ihmistä, teimme monia teknisiä virheitä, joita joudutaan nyt paikkailemaan. Hyvää ääntää saatiin paljon, mutta yhtäläisesti nauhalle tarttui myös kuraa. Onneksi nämä ovat kuitenkin sellaisia erheitä, jotka on nyt mahdollista oikaista. Hidasta se tosin on.

Elokuvan valmistumista voisi tietysti nopeuttaa parilla setelipinolla ja niiden perässä seuraavilla lisävahvistuksilla, mutta raha ja Suomi-indie kulkevat harvoin samalla puolen katua.

Olen moneen kertaan kirjoittanut riippumattoman elokuvanteon hyödyistä, mutta tunnustan myös tekotavan huonot puolet. Kun toimitaan pienen budjetin varassa ja usein melko kokemattomalla ryhmällä, nämä kaksi hidastetta vain vahvistavat toistensa vaikutuksia ja saattavat johtaa melkoisiin motivaatio-ongelmiin.

Moni indie-elokuva on kaatunut projektien huonoon johtamiseen tai erilaisiin teknisiin ja luoviin virheisiin. Itsekin näitä virheitä tein Agorafobiassa enemmän kuin kehtaisin myöntää. Siksi tekijöiden veri oikeastaan punnitaankin vasta siinä vaiheessa, kun lopullinen elokuva pitäisi saada valmiiksi hilpeän kuvausjakson antimista. Moni luovuttaa tässä vaiheessa, ja ymmärrän kyllä miksi. Kannustajat ja tukijat ovat harvassa, mutta kyselijöitä riittää yllin kyllin. Jälkituotannon hitaus ja hiljaisuus vaikuttavat helposti ulkopuolisesta vain seisahtuneisuudelta.

Kuuntelin juuri Sanansaattaja -elokuvan tekijöiden haastattelua, johon sisältyi melkoinen kauhutarina. Selkäpiissä meni kylmiä väreitä, kun tekijät kertoivat joutuneensa virtapiikin uhriksi kopioidessaan elokuvan ääniä kovalevyltä toiselle. Molemmat levyt pamahtivat ja kaikki elokuvan äänet katosivat taivaan tuuliin. Niinpä kaikki äänet jouduttiin tekemään uusiksi ja elokuvan valmistuminen lykkääntyi parilla vuodella. Voin vain nostaa hattua herroille, jotka jaksoivat pusertaa eteenpäin vaikeuksista huolimatta.

Sanansaattajien tapaus oli pahimmasta päästä, yleensä sitä joutuu lähinnä itse aiheuttamiinsa sotkuihin. Näissä hommissa saa hakata päätään seinään aivan riittämiin, mutta silloin on lohdullista tietää, että omista virheistään voi oppia. Kuluneena syksynä kuvaamani Varaosamies valmistui tismalleen aikataulussa ja vaati huomattavasti vähemmän jo tehtyyn materiaaliin kajoamista kuin Agorafobia.

Indie-elokuvien ainainen haaste on siinä, että koska tekijät oppivat taitonsa vain elokuvia tekemällä, tuloksena syntyy usein vajavaisia elokuvia, jotka eivät ole aina niin hauskoja katsoa. Olen silti edelleen vakaasti sitä mieltä, että parempi on tehdä elokuvia ja mennä perse edellä puuhun, kuin varovaisesti hautoa unelmaansa vuosikausia. Agorafobia on ollut kova koulu käydä, mutta minulla on edelleen hirvittävä palo tehdä siitä elokuva, joka haastaisi ja palkitsisi katsojansa. Valitettavasti tuohon tavoitteeseen pääseminen edellyttää vielä paljon tylsää yksityiskohtien hiomista.

Eli toisin sanoen: muut odottavat toivonsa miltei menettäneinä, kun muutama tyyppi pakertaa ja vakuuttelee, että kyllä tämä tästä.

Katsoin viime viikolla kaksi uutta suomalaista indie-elokuvaa, jotka olivat sekä tyyliltään että tuotantotavaltaan mahdollisimman kaukana toisistaan. Outoa kyllä, ääripäiden tapauksina ne myös muistuttivat monella tapaa toisiaan.

Ensimmäinen elokuvista oli Timo Puustisen pitkällisesti työstämä Sanansaattaja. Normaalia suuremmalla budjetilla tehty Sanansaattaja oli täyspitkä jännäri, jossa autot ajoivat katolleen Hollywoodissa marinoidun musiikin tahtiin. Esikuviaan elokuva kumarteli niin antaumuksellisesti, että yleisö unohdettiin kutsua mukaan tarinan käänteisiin. Tuotannoltaan elokuva on kuitenkin varmasti suomalaisen indien suurimmasta päästä.

Toinen elokuvista oli lauantaina elokuvateatteri Niagarassa ensi-iltansa saanut, Jarno Hännisen ohjaama Sadistit. Tunnin mittaiseen elokuvaan mahtui laskujeni mukaan kahdeksan liikkumatonta ja puheetonta otosta, joiden pituus oli määräytynyt 16mm filmikelojen pituuden mukaan. Karkeasti sanottuna kaksi ensimmäistä otosta oli omistettu nuorenparin kidnappaukselle, loput kaappaajien saunanlämmitykselle. Elokuvan tekijäryhmä koostui muutamasta henkilöstä.

Molemmat elokuvat kutsuivat katsojaa panemaan oman mielikuvituksensa peliin. Sadisteissa kaapattujen ahdingon oletettiin elävän omaa elämäänsä katsojan päässä sillä aikaa, kun kuvat seuraavat ihmissikojen arkisia puuhia kesämökillä. Sanansaattajassa taas katsojan mielikuvituksen tehtäväksi jäi täyttää tarinan aukot lajityypin peruskuvioilla, joihin elokuva epämääräisesti viittaili.

Sanansaattajan kaltainen hollywoodismi on sikäli epäkiitollista, että jos jälki ei ole yhtä liukasta kuin esikuvissaan, satojen tonnien juttukin näyttää vain ja ainoastaan verrokkiaan 60 miljoonaa halvemmalta. Kaikenlaisesta viihdyttämisestä pidättäytyvien Sadistien kompromissiton taiteilu puolestaan jättää sisällön armottoman tarkkailun alle, eikä elokuva pysty vastaamaan tähän haasteeseen. Sadistit on niitä tapauksia, joissa elokuva palvelee ideaa.

Ymmärtääkseni Sadistit on kertaluontoinen muotokokeilu, ja sellaisenaan aivan ymmärrettävä. Indiessä tällaisia elokuvia on mahdollista ja sallittua tehdä. Osa omista lyhytelokuvistanikin on juuri tällaisia henkilökohtaisia kokeiluja, enkä oletakaan, että niillä olisi mitään erityistä arvoa laajemmalle yleisölle. Sadistit jättää kuitenkin odottamaan mielenkiinnolla, mitä Jarno Hänninen seuraavaksi tekee.

Sanansaattaja toistaa harmillisen uskollisesti Suomi-indien perisyntejä. Käsikirjoituksen, näyttelijäntyön ja draaman ymmärryksen puutteet estävät elokuvaa saavuttamasta sitä viihteellisyyden tasoa, jolla indielle ominaiset tekniset puutteet voisi antaa anteeksi.

Sadistit ja Sanansaattaja kulkevat kovin erilaisia teitä, mutta päätyvät samaan pisteeseen – lopputuloksen tarkoitus jää kysymysmerkiksi. Elokuvan sydän hukkuu jonnekin tekijöiden innokkaiden aikeiden taa. Silloin ole väliä sillä, kuinka paljon tuotantoon on syydetty rahaa tai ammentaako teos taide- vai viihde-elokuvan perinteestä.

Moni indietä tekevä tuntuu ajattelevan, että koska elokuva on tehty omilla rahoilla, katsojat antavat sen puutteet helpommin anteeksi. Tämä varmasti pätee teknisiin seikkoihin, mutta luulen, että sisällön kanssa asia on päinvastoin. Katsojan on vaikea ymmärtää miksi hän katsoo ajatustyöltään puolivalmista elokuvaa jos sen puitteet repsottavat, Suosalon Martti on korvattu Liimataisen Penalla eikä esityspaikka ole kätevästi Kotikatsomossa.

Muutamia vinkkejä sille, joka aikoo etsiä näyttelijöitä omaan indie-elokuvaansa:

1. Mieti tarkkaan, laitatko nettiin julkisen ilmoituksen näyttelijähausta. Tällä tavalla saat kyllä tuhottomasti yhteydenottoja, mutta valtaosa on erilaisia (teini-ikäisiä) onnenonkijoita, joilla ei ole kunnollisia edellytyksiä näyttelemiseen. Ota yhteyttä teattereihin.

2. Hyvä käsikirjoitus houkuttelee hyviä näyttelijöitä. Hyvät näyttelijät houkuttelevat mukaan muita hyviä näyttelijöitä, ja heidän avullaan ratkaiset monia muitakin käytännön ongelmia. Moni kuvauspaikka ja avustaja löytyy näyttelijöiden kautta. Älä siis suotta jätä castingia palapelin viimeiseksi osaseksi.

3. Pyri alusta alkaen luomaan välitön tunnelma näyttelijäehdokkaiden kanssa. Älä kätkeydy haastattelijan asemaasi, vaan tutustu ihmiseen pöydän toisella puolella. Hyvät henkilökemiat ovat pienissä tuotannoissa ensiarvoisen tärkeässä asemassa.

4. Älä tee katteettomia lupauksia, vaikka saisitkin niiden avulla projektisi kuulostamaan paremmalta. Agorafobian tapauksessa luulin, että saisimme kuvaukset valmiiksi 1-2 kuukaudessa. Lopulta niihin meni vuosi. Jos näyttelijät eivät olisi todella uskoneet projektiin, se olisi saattanut hyvinkin kaatua kesken kaiken motivaatio-ongelmiin.

5. Luota näyttelijöihin. Älä epäröi pyytää heidän apuaan sellaisissakin asioissa, jotka eivät suoraan näyttelijälle kuulu. Tämän aspektin voi hyvin tuoda esille jo haastatteluvaiheessa, sillä se sitouttaa näyttelijän tiiviimmin projektiin.

6. Näytä näyttelijöille aiempia töitäsi. Onnistuneet työt saavat sinut näyttämään varteenotettavalta tekijältä. Jos sinulla ei ole hyviä lyhytelokuvia tai muita vastaavia projekteja taustalla, toteuta muutama ennen kuin sukellat altaan syvään päähän.

7. Älä maalaile projektistasi suurempaa kuin se on. Kerro rehellisesti faktat, ja visioi mitä niiden puitteissa pystytte tekemään.

8. Pidä yhteyttä näyttelijöihin. Osoita alusta asti, että heidän osallistumisensa on sinulle tärkeää.

9. Pyri kaikin tavoin välittämään ajatusta, että kyse ei ole vain sinun elokuvastasi, jossa on mukana jotain satunnaista porukkaa. Näyttelijöiden pitää ottaa elokuva omakseen.

10. Älä laiskistu, vaikka löytäisitkin hyvät näyttelijät, jotka ovat sitoutuneita projektiin. He saattavat auttaa sinua monessa asiassa, mutta sinun itsesi täytyy kantaa vastuu asioiden etenemisestä.

Nämä neuvot soveltuvat ennen kaikkea näyttelijävetoisiin projekteihin. Toimintaelokuvien ja muiden tuotannoltaan monimutkaisempien, tarkempaa ennakkosuunnittelua vaativien palapelien kohdalla pätevät omat lainalaisuutensa. ”Oikeiden” elokuvien castingista en tiedäkään sitten mitään.

Indie on noussut viime aikoina pinnalle suomalaisessa elokuvakeskustelussa, mutta voi kysyä, onko sillä oikeasti mitään merkitystä. Keskimäärin indie-elokuva kun on Suomessa sitä, että pojat ampuvat toisiaan metsässä leikkipyssyillä. Kentällä tuntuu kuitenkin olevan tällä hetkellä jonkinlaista tervettä liikehdintää kohti hieman monimuotoisempia ilmaisun tapoja. Timo Vuorensola ehti jo mainostamaan indie-elokuvaa Mitä meistä tuli (2009) parhaana suomalaisena elokuvana kymmeneen vuoteen, mikä oli mainiota jeesausta kavereille, mutta ehkä hieman kaukana todellisuudesta. Mutta pohditaanpa hetki mitä indie tarkoittaa konkreettisesti suomalaisessa elokuvassa nyt, ja mitä se voisi tarkoittaa lähitulevaisuudessa?

Musiikissa indie viittaa pääasiassa esteettisiin seikkoihin, mutta suomalaisen elokuvan tapauksessa nimitys perustuu puhtaasti kaupallisiin ja ammatillisiin tekijöihin. Selvyyden vuoksi unohdetaan ensin elokuvakoulujen oppilastyöt, koska ne muodostavat oman maailmansa indien ja ammattimaisen elokuvan välimaastossa. Joku alan opiskelija ärähtää, mutta voi sitten miettiä mitä tekee kymmenen vuoden kuluttua. Elokuvakouluissa tehdään elokuvia, koska se kuuluu osana opintoihin. Oppilastöissä törmää lupaaviin juttuihin, mutta ihmeen harvasta alan opiskelijasta kehkeytyy itsenäisesti ja aktiivisesti toimivaa elokuvantekijää. Indie-elokuvaa varmemmin elokuvakoululaisen nimen löytää Big Brotherin lopputeksteistä.

Tämä johtaa toiseen käsitykseeni, jonka mukaan indietä tekevät etupäässä amatöörit. Helsingin Sanomien Leena Virtanen kiteytti amatöörielokuvan olemuksen Mitä meistä tuli -arviossaan seuraavasti: ”Ne voivat joskus onnistua yli odotustenkin, mutta se edellyttää vahvaa itseironiaa ja huumoria.” Pahinta tässä ei ole Virtasen näköalattomuus, vaan se, että moni indien tekijä on jo pitkään tuntunut ajattelevan samoin.

Camp-pläjäysten tekemisessä ei ole mitään pahaa, mutta viittä vaille kokonaan niistä koostuva indie-kulttuuri ei ole terve. Se viestittää ulkopuolelle, että meitä ei voi ottaa vakavasti, emmekä uskalla astua esiin ironian verhon takaa.

Sisältöjen yksipuolisuus selittyy osittain tekijöiden nuoruudella. Usein tekeminen loppuu siinä vaiheessa, kun tuttu kuvausporukka hajaantuu töihin, parisuhteisiin ja kaikkeen muuhun mitä oikeaksi maailmaksi kutsutaan. Tässä vaiheessa porukan dynamo ja visiönääri tappaa intohimonsa tai lähtee elokuvakouluun.

Onneksi tilanne on vähitellen muuttumassa. Digitekniikka on kehittynyt sille tasolle, että minimaalisella budjetillakin on mahdollista saada aikaiseksi näyttävää jälkeä. Toki ammattilaiset pystyvät tekemään isompien budjettien turvin paljon sellaista hyvää, mihin pikkutekijän rasittunut selkä ei veny, mutta tekemättömyyttä on turha puolustella resurssien puutteella. Silloin kuulostaa äkkiä kartanossaan vetistelevältä rennyltä, joka haluaisi tehdä pienimuotoista draamaa, mutku tuottajat ei anna.

Taiteilija ei anele lupaa. Taiteilija tekee.


“It’s just the stupidity of not allowing certain pictures to be made simply because they’re not expensive enough. You have to kill yourself to make an expensive picture out of an inexpensive movie, in order to suit the economic standards everyone is used to. Why? It’s a camera and some people – why should that cost more than a five-story building? That’s the kind of impossible situation that makes paranoids out of all people who make films. We have to contend with it; we accept it, and in accepting it we hurt ourselves and everyone else around us.”

– John Cassavetes

Indie-tekijöitä ei komentele kukaan tai mikään, ellei sitten itsesensuuri. Sillä riippumattomuus ei ole mikään itseisarvo. Riippumattomuuttaan on turha hehkuttaa, jos hommia tehdään varovaisesti, niin kuin sillä saatettaisiin vaarantaa jokin olematon urakehitys. Varoittavaa esimerkkiä voi hakea vaikka Amerikasta, jossa indien henkiseksi isäksi tituleeratun John Cassavetesin vaikutus näkyy lähinnä siinä, että indie-elokuvissa puhutaan liian paljon. Tehtyjen elokuvien määrään nähden helmiä on luvattoman vähän. Hämmentävän paljon on sen sijaan Little Miss Sunshinen kaltaista löysää paskaa, jota puristetaan ulos siinä toivossa, että joku iso studio tekee siitä tarjouksen.

Suomessa on totuttu pitämään koulutusta korkeassa arvossa, minkä seurauksena riippumattomuuteen yhdistettyä kouluttamattomuutta pidetään elokuvamaailmassakin usein vammana. Indie-tekijöiden on näytettävä, että riippumattomuus voi olla rikkaus. Indien ei tarvitse olla alisteista ammattielokuvalle. Indie-kulttuuri ei ole farmiliiga. Se ei myöskään sulje pois ammattimaisen tekemisen mahdollisuutta. Ammattilaisen on mahdollista tehdä elokuvia itsenäisesti. Itsenäisyys on vapautta.

Indie-elokuvilla on toivottavasti lähitulevaisuudessa yleisö, joka osaa odottaa muutakin kuin hetken nauruja ja sähellystä. Se yleisö ei synny muuten kuin hyviä elokuvia tekemällä. Kehitystä on tapahtunut, mutta suomalainen indie tepastelee vielä epävarmasti lapsenkengissään. Teknisesti pätevää, kerronnaltaan riittävän terävää peruselokuvaa puskemalla riippumattomat voivat kuroa umpeen sitä arvostuksen kuilua, joka erottaa heidät ”oikeista” elokuvantekijöistä.

Olisi silti typerää tyytyä vain tähän. Itsenäisesti toimivat amatöörit voivat tehdä parempia elokuvia kuin kaiken oikein tekevät rautaiset ammattilaiset, koska heillä on varaa mennä perse edellä puuhun, ja vieläpä väärään puuhun. Pikkuelokuvissa voi tehdä asiat väärin ilman, että keneltäkään menee firma nurin ja ruoka suusta. Asiat voi tehdä niin pieleen, että tuloksena syntyy ikonit seinältä repivä mestariteos. Miksi elokuvantekijän pitäisi tyytyä vähempään?

3D-elokuvat on luotu ainoastaan tuomaan lisää rahaa tekijöidensä kirstuihin. Efektin käyttämisellä ei ole mitään taiteellista arvoa muuten kuin tietyissä erityistapauksissa, joista irtoava ilo ei millään riitä kompensoimaan sitä vahinkoa, jonka elokuva-alan kolmanteen ulottuvuuteen ampaissut ahneus nyt aiheuttaa.

Avatar, tuo 3D-uskovaisten pyhä kirja, sai efektin näyttämään siedettävältä silloin, kun valkokankaalle heijastettiin pelkkää digianimaatiota. Tuolloinkin häiritsi se, että loihtivat tekijät kankaalle minkälaisia spektaakkeleja tahansa, 3D-lasit kutistivat kaikki ihmeet naurettaviksi miniatyyreiksi. Se oli kuitenkin pientä verrattuna siihen silmiä raastavaan tosiseikkaan, että oikeat ihmiset litistyivät paperinukeiksi ja fyysiset tilat näyttivät kuin vahvan humalan läpi suodatetuilta.

Yhden jeesuselokuvan epäonnistuminen ei minua hetkauta, mutta sen tekijöilleen tuomat miljardit hetkauttavat. 3D on nyt Hollywoodin spektaakkelielokuvan tärkein opinkappale, minkä surullisia seuraamuksia voi tarkastella jo teatterien tarjonnassa. Tampereella Finnkino esittää Titaanien taistelua ja Liisaa ihmemaassa sekä kaksi- että kolmiulotteisina versioina. Tällainen supistaa tarjontaa ja lyhentää elokuvien teatterikierrosten kestoa etenkin pienen yleisön laatuelokuvien osalta. Tilanteen on todennut jopa James Cameron, joka katsoo parhaaksi tuoda Avattaren kesällä uusintaensi-iltaan muutamalla lisäminuutilla höystettynä.

Mitä meistä tuli osoitti, että suomalaisen indie-elokuvankin on mahdollista päästä elokuvateattereihin. Me Agorafobian tekijät emme varmasti ole ainoita indie-tekijöitä Suomessa, joiden mielissä siintää vähintään vastaavanlainen teatterikierros. Useita saleja kahmivat spektaakkelielokuvat ovat kuitenkin uhka tällaiselle kehitykselle. Ehkä pari salia vapautuu taas, kun näiden jättielokuvien 2D-versiot kuolevat jossain vaiheessa pois tarpeettomina tai niitä näytetään vain kaupungeissa, joissa 3D-saleja ei ole. Tämä taas ei poista sitä seikkaa, että toisinaan myös suurella budjetilla syntyy oivia elokuvia, joita saattaa tulevaisuudessa joutua katsomaan kvasi-3D:llä pilattuna.

Mainitsin alussa, että joihinkin erityistapauksiin 3D voi sopia. Myönnän, että vakuutuin kun näin U2 3D –konserttitaltioinnin ensimmäisenä 3D-elokuvanani, mutta siihen kikkailun viehätys sitten jäikin. Uskon silti edelleen, että osaavissa käsissä saattaisi syntyä oikein hienoja kolmiulotteisia abstrakteja taide-elokuvia. Ja kieltämättä innostuin, kun kuulin Wim Wendersin uusimmasta projektista. Puolituntisessa Il Volo-lyhytelokuvassa pyörittelee päätään kolmiulotteisesti itse Ben Gazzara!

-Sami Pöyry

Agorafobia on 25 vuoden kypsyttelyn tulos. Esikoiselokuvani. John Cassavetes on sanonut, että esikoiselokuvissa on paljolti kyse pelosta ja sen kohtaamisesta. Voin allekirjoittaa tämän väitteen. Eka kerta pelotti.

Jos elokuva taiteenlajina ja itseilmaisun muotona todella merkitsee jotain tekijälleen, ensimmäisen askeleen ottaminen oikeaksi elokuvantekijäksi on uskon koettelemista. Olenko valmis tekemään elokuvaa? Onko minulla mitään annettavaa elokuvan saralla? Onko tämä SE projekti, jota minun kannattaa alkaa tekemään? Entä jos huomaan, ettei minusta olekaan elokuvantekijäksi? Mitä teen sitten?

Cassavetes huomioi hyvin, että esikoisohjaajat ammentavat usein projektia suunnitellessaan suosikkielokuvistaan, mutta huomaavat kuvausten alettua olevansa yksin. Ihminen voi katsoa kaikki maailman elokuvat, mutta ensimmäisenä kuvauspäivänä ei ole tarkovskia tai cameronia selän takana kertomassa mitä tehdä. Toki on niitäkin, jotka ryntäävät elokuvansa kimppuun reteästi peitsi ojossa ja alkavat työstää ilman sen kummempia sielunsa tutkailuja.

Minulla ei ole mitään elokuva-alan muodollista koulutusta, vaan olen saanut oppini kakarana aloitetusta videoharrastuksesta ja tietysti kinojen kankailta. Kun jotain hautoo riittävän pitkään yksinään, alkaa jossain vaiheessa väistämättä epäillä itseään. Minä olin jo antaa epäilyksille ylivallan, kun sain idean Agorafobiaan.

Agorafobian käsikirjoitus syntyi helposti. Heitin kelvottomana roskiin edellisen käsikirjoituksen, jonka kanssa olin paininut tuloksetta parin vuoden ajan. Laskin säästöni ja totesin, että pystyisin ostamaan riittävän hyvän HDV-kameran. Ilmoitin paikallisten teattereiden näyttelijöille, että aion tehdä elokuvan, mukaan saa tulla.

Nyt Agorafobia on leikattu valmiiksi, ja äänisuunnittelua aloitellaan. Seuraavaksi pitäisi löytää värimäärittelijä. Jännittämisen lopetin joskus ensimmäisellä kuvausviikolla, sen jälkeen on tullut lähinnä ohimeneviä tuskanpuuskia. Aivan leikkauksen loppumetreillä elokuvan kokonaiskuva kirkastui minulle, ja jonkinlainen rauha valtasi mieleni. Näin tämän pitikin mennä. Elämänsä voi haaskata epäilemällä itseään, taitojaan ja näkemystensä oikeutusta. Minä en enää epäile.

Kriittisesti arvioituna Agorafobiaa lähdettiin tekemään puolitekoisten suunnitelmien kera. Tiesin kuvausten aloittamisen aikaan, ettei projekti ollut vielä niin loppuun mietitty kuin sen ehkä pitäisi olla. Silti, se vain oli oikea aika Agorafobialle. Löysin hyviä ihmisiä tekemään elokuvaa kanssani, ja he kuvasivat mukisematta uusiksi kohtauksia joita en osannut orkestroida oikein ensimmäisellä yrityksellä. Oikean kumppanin löytäminen tekee ekastakin kerrasta kivuttoman kokemuksen.

– Sami Pöyry

Asetussanat

helmikuu 5, 2010

Hei,

ja tervetuloa lukemaan Monadi-Filmin elokuvablogia.

Monadi-Filmi on Tampereella syntynyt piskuinen elokuvayritys, jonka tänä vuonna ilmestyvä esikoiselokuva kantaa nimeä Agorafobia:

Tässä blogissa tullaan puhumaan paitsi Agorafobiasta, myös yleisemmin elokuvista, ja aivan erityisesti riippumattomista elokuvista. Tarkoitus ei ole niinkään paneutua siihen, minkälaisilla jeesusteippiviritelmillä pienelokuvia tehdään, vaan pohtia laajemmin indie-elokuvan mahdollisuuksia ja merkitystä.

Indie tekee yhä vahvemmin tuloaan myös Suomessa, eikä se voi olla vaikuttamatta maan elokuvakulttuuriin. Käymme pitkästä aikaa läpi mielenkiintoista muutosvaihetta. Toivon, että tämä blogi osaltaan avaisi keskustelua niistä suunnista, joihin suomalainen elokuva mahdollisesti lähivuosina kehittyy.

– Sami Pöyry

%d bloggers like this: