Monadi-Filmin haastattelusarja esittelee nuoria elokuvantekijöitä, jotka eivät vielä ole murtautuneet laajempaan tietoisuuteen.

Suomen elävien kuvien valmistamo Ky:tä pyörittävää Jarno Hännistä kiinnostavat perimmäiset kysymykset elokuvan luonteesta. Tämä näkyy hänen viime vuonna valmistuneessa ohjauksessaan Sadistit. Elokuva koostuu hyvin pitkistä, liikkumattomista otoksista, joissa tarina kerrotaan usein kuvan ulkopuolella. Ei ihme, että Hänninen kuvaakin Sadisteja ”Suomen epäkaupallisimmaksi elokuvaksi. Ikinä.”

Sadistit on toinen osa trilogiassa Kolme elokuvaa tappamisesta. Erikoista tässä on se, että ensimmäinen osa, vuonna 2008 kuvattu Tampere 1918, ei ole vielä valmistunut.

Sadistit

Uusi elokuvasi Sadistit kuuluu sarjaan Kolme elokuvaa tappamisesta. Kuinka vahvasti Kieślowski kummittelee taustalla?

Varmasti jotenkin alitajuisesti kummittelee. Kieślowskille toisin riitti yksi elokuva tappamisesta, kun minun täytyy tehdä kokonaista kolme ja siltikin päädyn – jos siis hyvin käy – hädin tuskin puolimatkaan. Syy, miksi halusin tehdä trilogian, oli se, että näin on mahdollista tarkastella asiaa selkeästi eri näkökulmista.

Ketkä elokuvantekijät tai mitkä elokuvat ovat vaikuttaneet sinuun eniten?

Joskus teini-ikäisenä Aki Kaurismäen elokuvat saivat innostumaan siitä, että Suomessakin voidaan tehdä mielenkiintoista elokuvaa. Sen jälkeen seurasivat villit filmihulluvuodet, joten kattava lista voisi olla hyvinkin pitkä. Viimeisimmän voimakkaan vaikutuksen tekivät kuitenkin Chantal Akermanin elokuvat.
Seuraava seitsemännen taiteen top 7 (ohjaajan mukaan aakkosjärjestyksessä) kertoo minkä mukaan nykyisin hyvin pitkälti suunnistan.

Chantal Akerman: D’Est (1993)
Michelangelo Antonioni: Seikkailu (L’avventura, 1960)
Andrzej Kondratiuk: Täysikuu (Pełnia, 1979)
Witold Leszczyński: Konopielka (1981)
Jacques Rivette: La bande des quatre (1988)
Eric Rohmer: Ihana avioliitto (Le beau mariage, 1981)
Michael Snow: La région centrale (1971)

Sadistit toi vahvasti mieleen viime vuonna alaa puhuttaneen ”slow cinema” -käsitteen. Oletko itse tutustunut lähemmin näihin elokuviin ja ovatko jotkin Béla Tarrin kaltaiset ”hitaat ohjaajat” erityisesti lähellä sydäntäsi?

Tarr kuuluu suosikkeihin. Esimerkiksi The Man from London (2007) on mielenkiintoisinta nykyelokuvaa, mitä olen nähnyt. Muista keskeisistä nimistä Chantal Akerman tulikin jo mainittua aikaisemmin. Kun näin ensimmäisen kerran hänen elokuvansa Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles (1975) fiilis oli kuin joku olisi vetänyt halolla päähän. Mikään ei ollut sen jälkeen kuin ennen. Ennen kaikkea Akermanin elokuvat vapauttivat ajattelemaan elokuvasta toisin.

Slow cineman tiimoilta käydyssä keskustelussa on muodostunut kaksi leiriä: Yhden näkemyksen mukaan äärihitaat elokuvat tuovat nautinnollisen rauhan yhä hektisemmäksi käyneen valtavirran ulkopuolella. Toisten mielestä taide-elokuvan on taas kohtalokasta käpertyä tällä tavalla itseensä ja tarkoituksellisesti etääntyä yhä kauemmas sellaisista elokuvista, joita ihmiset eniten katsovat. Mikä sai sinut tekemään äärihitaan elokuvan?

Jonkinlainen alkukimmoke oli sellainen ajattelu, jonka mukaan kuvan tehtävä on välittää informaatio ja heti sen jälkeen se joutaa mennä. Oikeastaanhan vasta informaation jälkeen kuvasta tulee mielenkiintoinen, koska siitä itsestään tulee mielenkiinnon kohde.

Tarrin kerrotaan sanoneen kuinka filmikelan noin 11 minuuttinen kesto on eräänlaista sensuuria. Tätä halusin tutkia tarkemmin. En tiedä ymmärränköhän vieläkään mitä Tarr tarkkaan ottaen tarkoitti, mutta Sadisteja tehdessä tulin huomaamaan kuinka lyhyt aika 11 minuuttia itse asiassa on. Ensin sitä kuvittelee, että tässähän on aikaa vaikka mihin, mutta sitten kun alkaa rytmittää otoksen tapahtumia, huomaakin että kiirehän tässä tulee jos meinaa selvitä läpi ennen kuin filmi loppuu. Digihän antaa tässä suhteessa lisää mahdollisuuksia. Toisaalta, jos niitä käyttää kuin Sokurov jossain Venäläisessä arkissa (2002, elokuva on toteutettu yhdellä, katkeamattomalla otoksella – toim. huom.) niin voi kysyä, että miksi tämä vaiva? Kameralla huiskitaan ympäriinsä, koska pitää saada tuo ja tuo kuvattua, vaihdettua kuvakokoa ja jne. Tässä tapauksessa olisi helpompaa ja varmaan myös tehokkaampaa vain ottaa useampi kuva ja leikata niistä mitä tarvitsee.

Ainakin minulle pitkän oton merkitys syntyy siitä, että tajuaa otoksen selkeästi olevan manipuloimatonta aikaa. Koska se on alkanut, niin sen täytyy myös jossain vaiheessa loppua. Toisin sanoen: jotain alkaa, se kestää ja sitten päättyy. Mikä olisi tämän luontevampaa ja kauniimpaa?

Sadistien rahoitus on tullut ilmeisesti omista taskuistasi. Tuliko elokuvan tekeminen kalliiksi, ja kuinka paljon tästä summasta vei päätöksesi kuvata elokuva 16mm filmille?

Kalliiksi tuli. Kokonaisbudjetti liikkuu 11 000 euron tuntumassa. Jos olisin tehnyt digillä, säästöä olisi tullut noin 2000–3000 euroa.

Sadistit on hyvin epäkaupallinen elokuva, ja sen levitysmahdollisuudet ovat oletettavasti hyvin rajatut. Mitä suunnitelmia sinulla on sen levittämisen suhteen?

Ehkä mainoslauseen tulisi kuulua: ”Suomen epäkaupallisin elokuva. Ikinä.” Vähän vakavammin otettuna tärkeintä olisi, että Sadistit löytäisi sellaisten ihmisten luokse, jotka tykkäävät tällaisesta elokuvasta. Käytännössä tämä tarkoittaa muutamia näytöksiä, mahdollisia festivaaleja ja lopuksi DVD.

Mitä mieltä olet suomalaisesta indie-elokuvasta? Onko eteesi tullut erityisen kiinnostavia elokuvia tai tekijöitä?

Olen joskus katsellut joitakin filmejä asiaa esitteleviltä nettisivuilta, mutta siinä kaikki. Niiden pohjalta en yksinkertaisesti tunne asiaa riittävästi, että voisin sanoa jotain yleistä suomalaisesta indie-elokuvasta. Kaiken leimaaminen puskafarssiksi, splatteriksi tai ihmissuhdemössöksi ei ole kauhean rakentavaa ja varmasti syrjii joitakin tekijöitä. Kai siellä jossakin joku yrittää tehdä jotain muutakin.

Erityisesti mieleen on kuitenkin jäänyt Jan Ijäksen filmille kuvattu esikoispitkä Sen täytyy tapahtua vuodelta 2002. Filmi oli miksausta vaille valmis, mutta mistään ei löytynyt siihen rahaa. Säätiössä elokuvaa ei kai haluttu edes katsoa, joten Ijäs poltti filminsä Jyväskylän Yläkaupungin Yössä.

Monessa suomalaisessa indie-elokuvassa tuotantoryhmät ovat kumman suuria lopputulokseen nähden. Sadistit on sen sijaan tehty minimimiehityksellä. Itse olen havainnut, että kun kuvauspaikalla on mahdollisimman vähän väkeä, toiminta keskittyy aivan olennaisimpaan. Erityisesti näyttelijät saavat näin työrauhan. Onko omalla kohdallasi kyse tästä, vai esimerkiksi logistiikan suoraviivaistamisesta?

Tarkoitus oli keskittyä nimenomaan olennaiseen. Tällä kertaa halusin järjestää kuvaukset niin, että käytössäni olisi kuvaa kohden niin paljon aikaa kuin resurssien puolesta vain olisi mahdollista. Käytännössä tämä tarkoitti 1-4 kuvaa päivässä.

Lisäksi halusin tällä keveällä miehityksellä pois liian tuotetulta maistuvasta elokuvasta. Täytyy tehdä sellaisia elokuvia, joihin on varaa. Enkä nyt tarkoita, että jokin art house natura olisi ainoa vaihtoehto, vaan sitä, että resurssit ja tarina ovat tasapainossa. Lopputuloksesta pitäisi jäädä sellainen vaikutelma, että juuri näin tämä piti toteuttaa, eikä – olisipa tekijöillä ollut käytössä hieman enemmän rahaa.

Mitä suunnitelmia sinulla on elokuvanteon suhteen? Ilmeisesti Sadistit saa kaksi muuta tappoelokuvaa rinnalleen? Entä sen jälkeen?

Tai ehkä pitäisi lisätä siinä välissä. Sadisteja edeltävästä elokuvasta ehti kulua kuusi vuotta. Noina vuosina kuvasin ja äänittelin kuitenkin monenlaista materiaalia. Näistä teen nyt lyhytelokuvia, jotka kaikki enemmän tai vähemmän liittyvät elokuvan luonteen pohdintaan. Mitä elokuva on ja mitä sen tulisi olla? Ainakaan minulle ei riitä asioiden ymmärtämiseksi tieto siitä, että vaikkapa jokin Godard teki vuonna 1967 vastaavan jutun. Jos et tee sitä itse, et voi ymmärtää miten se toimii.

Jarno Hännisen (s. 1978) elokuvat:

Sadistit (fiktio, 16 mm/HD, 63 min., 2010)
Bussikuskin rakkaus (fiktio, DV, 45 min., 2004)
Argonautit (fiktio, 16 mm/Betacam SP, 15 min., 2000)
Vapautettu Orfeus (dokumentti, 16 mm/Betacam SP, 11 min., 2000)
Eeva (dokumentti, VHS, 10 min., 1996)
Pala katoavaa elämänmuotoa (dokumentti, VHS, 13 min., 1996)

Mainokset

Katsoin viime viikolla kaksi uutta suomalaista indie-elokuvaa, jotka olivat sekä tyyliltään että tuotantotavaltaan mahdollisimman kaukana toisistaan. Outoa kyllä, ääripäiden tapauksina ne myös muistuttivat monella tapaa toisiaan.

Ensimmäinen elokuvista oli Timo Puustisen pitkällisesti työstämä Sanansaattaja. Normaalia suuremmalla budjetilla tehty Sanansaattaja oli täyspitkä jännäri, jossa autot ajoivat katolleen Hollywoodissa marinoidun musiikin tahtiin. Esikuviaan elokuva kumarteli niin antaumuksellisesti, että yleisö unohdettiin kutsua mukaan tarinan käänteisiin. Tuotannoltaan elokuva on kuitenkin varmasti suomalaisen indien suurimmasta päästä.

Toinen elokuvista oli lauantaina elokuvateatteri Niagarassa ensi-iltansa saanut, Jarno Hännisen ohjaama Sadistit. Tunnin mittaiseen elokuvaan mahtui laskujeni mukaan kahdeksan liikkumatonta ja puheetonta otosta, joiden pituus oli määräytynyt 16mm filmikelojen pituuden mukaan. Karkeasti sanottuna kaksi ensimmäistä otosta oli omistettu nuorenparin kidnappaukselle, loput kaappaajien saunanlämmitykselle. Elokuvan tekijäryhmä koostui muutamasta henkilöstä.

Molemmat elokuvat kutsuivat katsojaa panemaan oman mielikuvituksensa peliin. Sadisteissa kaapattujen ahdingon oletettiin elävän omaa elämäänsä katsojan päässä sillä aikaa, kun kuvat seuraavat ihmissikojen arkisia puuhia kesämökillä. Sanansaattajassa taas katsojan mielikuvituksen tehtäväksi jäi täyttää tarinan aukot lajityypin peruskuvioilla, joihin elokuva epämääräisesti viittaili.

Sanansaattajan kaltainen hollywoodismi on sikäli epäkiitollista, että jos jälki ei ole yhtä liukasta kuin esikuvissaan, satojen tonnien juttukin näyttää vain ja ainoastaan verrokkiaan 60 miljoonaa halvemmalta. Kaikenlaisesta viihdyttämisestä pidättäytyvien Sadistien kompromissiton taiteilu puolestaan jättää sisällön armottoman tarkkailun alle, eikä elokuva pysty vastaamaan tähän haasteeseen. Sadistit on niitä tapauksia, joissa elokuva palvelee ideaa.

Ymmärtääkseni Sadistit on kertaluontoinen muotokokeilu, ja sellaisenaan aivan ymmärrettävä. Indiessä tällaisia elokuvia on mahdollista ja sallittua tehdä. Osa omista lyhytelokuvistanikin on juuri tällaisia henkilökohtaisia kokeiluja, enkä oletakaan, että niillä olisi mitään erityistä arvoa laajemmalle yleisölle. Sadistit jättää kuitenkin odottamaan mielenkiinnolla, mitä Jarno Hänninen seuraavaksi tekee.

Sanansaattaja toistaa harmillisen uskollisesti Suomi-indien perisyntejä. Käsikirjoituksen, näyttelijäntyön ja draaman ymmärryksen puutteet estävät elokuvaa saavuttamasta sitä viihteellisyyden tasoa, jolla indielle ominaiset tekniset puutteet voisi antaa anteeksi.

Sadistit ja Sanansaattaja kulkevat kovin erilaisia teitä, mutta päätyvät samaan pisteeseen – lopputuloksen tarkoitus jää kysymysmerkiksi. Elokuvan sydän hukkuu jonnekin tekijöiden innokkaiden aikeiden taa. Silloin ole väliä sillä, kuinka paljon tuotantoon on syydetty rahaa tai ammentaako teos taide- vai viihde-elokuvan perinteestä.

Moni indietä tekevä tuntuu ajattelevan, että koska elokuva on tehty omilla rahoilla, katsojat antavat sen puutteet helpommin anteeksi. Tämä varmasti pätee teknisiin seikkoihin, mutta luulen, että sisällön kanssa asia on päinvastoin. Katsojan on vaikea ymmärtää miksi hän katsoo ajatustyöltään puolivalmista elokuvaa jos sen puitteet repsottavat, Suosalon Martti on korvattu Liimataisen Penalla eikä esityspaikka ole kätevästi Kotikatsomossa.

%d bloggers like this: