Rian Johnsonin Looper (2012) tuntuu sitä huonommalta, mitä enemmän sen epäloogista aikamatkustusjuonta jää ajattelemaan. Tämä ei kuitenkaan ole syynä siihen, että elokuva on pettymys.

Kuten taannoin kirjoitin, Skyfallin juoniaukkojen kanssa asia oli aivan toisin. Ne tekivät hahmojen valinnoista käsittämättömiä ja heittivät minut ulos elokuvan maailmasta. Looper sen sijaan on pettymys pikemminkin siksi, ettei se sotke juontaan ronskimmin ja kikkaile vielä enemmän kidutuskohtauksen kaltaisilla yksityiskohdilla. Se on malliesimerkki elokuvasta, jonka aikana katsojan mielikuvitus laukkaa paljon itse elokuvaa villimmin.

Alkunsa perusteella Looper on helppo todeta kohtuullisen fiksuksi ja hyvin tehdyksi tieteistarinaksi. Tietoisuus aikamatkustuksen mahdollistamista juonikoukeroista kiihottaa mieltä. Elokuva pelaa korttejaan hyvin vielä jonkin aikaa, mutta tyytyy lopulta jurnuttamaan insinöörimäisesti kohti tylsää finaalia.

Elokuvateatterista ulos kävellessäni ajattelin, että tämä oli ihan jees, mutta olisi voinut olla paljon parempikin. Sitten kun jäin miettimään mitä elokuvassa oikeastaan tapahtui, jouduin toteamaan, ettei aikamatkustuksella leikitty ollenkaan niin villisti, kuin vielä elokuvaa katsoessani kuvittelin.

Jos Looperin scifi jää puolitiehen, tunteiden myllertäjänä se ei pääse lähtökuopastakaan siitä huolimatta, että avaa esimerkiksi kahvilakohtauksessaan huimia mahdollisuuksia. Tästä jälkimmäisestä syystä elokuvaan on vaikea rakastua, minkä takia ajatukset kääntyvät juoneen. Ja kun juonenkin toteaa reikäiseksi, voi vain pohtia, oliko elokuvassa oikeastaan yhtään mitään arvokasta.

Looperin osittainen epäonnistuminen ei johdu juonen aukoista, vaan siitä, että se jättää katsojalleen syyn tarkastella niitä.

Mainokset

Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

James Bondin uusin seikkailu on kumman epälooginen juttu. Minulla on todella korkea sietokyky elokuvien epäuskottavuuksia kohtaan, mutta Skyfall astui jonkin rajan yli.

Toisinaan epäloogisuus on suorastaan nautittavaa. Esimerkiksi suuresti rakastamissani italialaisissa zombielokuvissa estetiikka syrjäyttää nautinnollisella tavalla kaiken käytännöllisyyden hahmojen käyttäytymistä määrittävänä ohjenuorana. Uskottavuuden puute ei muodostu ongelmaksi niin kauan, kun se ei sodi elokuvan itsensä asettamia sääntöjä vastaan.

Skyfall kompastuu epäloogisuuteensa toistuvasti. Hahmojen tekemät valinnat ovat usein ristiriidassa sen kanssa, mitä tiedämme näistä. Elokuvan yritykset rakennella vakavahkoa draamaa kärsivät siinä pahasti. Lisäksi epäloogisuudet vievät huomion pois siitä, mitä tapahtuu ja miltä tuon kaiken pitäisi tuntua. Tämä on yksi syy siihen, miksei elokuva koskaan kehity todella jännittäväksi.

Esimerkkejä:

  • Elokuva lanseeraa uuden Q:n, joka esitellään tietokoneneroksi. Heti, kun tämä saa käsiinsä pahiksen tietokoneen, se kytketään salaisen palvelun tarkoin suojeltuun tietoverkkoon. Hups.
  • Javier Bardemin hahmo rakentelee tolkuttoman monimutkaisen juonen kostaakseen M:lle. Kaikki huipentuu siihen, että mies kävelee ammuskelemaan pistooli ojossa julkiselle paikalle. Paitsi että pahiksen juoni on typerä, se myös päättyy onnettomaan antikliimaksiin.
  • Tavattoman tiukaksi käytännön ihmiseksi ja patriootiksi kuvattu M saa kuulla, että hänen riivaajansa on paennut vankilasta ja turvaan pitäisi mennä vähän niin kuin heti. M sivuuttaa nämä kehotukset pikkumaisuuttaan ja riskeeraa siinä sivussa ison joukon sivullisia, joukossa ministeritason väkeä.
  • Bond menee avoimesti moikkaamaan vastustajaansa tämän kotitukikohtaan ja viettää matkan paneskellen jotain satunnaista naista. Tämä on tietysti koko sarjan mittakaavassa ihan perinteikästä, muttei oikein istu Daniel Craigin aikaisten Bondien kehitelmiin. Etenkin, kun vosu sitten saman tien ammutaan ja Bond katsoo asiakseen lohkoa aiheesta vitsejä. Skyfall ei onnistu kunnolla tasapainottamaan sarjan kantamaa historiallista painolastia ja omia pyrkimyksiään.
  • Bond päättää kohdata vihollisensa keskellä korpea kahden eläkeläisen avustamana. Saadaanhan siinä hieno näyttämö räiskeelle, mutta pohjimmiltaan ratkaisussa ei ole mitään järkeä. Mikä pahinta, tämä nakertaa M:n kuoleman dramaattisuutta, koska kaikki tapahtui aivan turhaan. Jos joku osaa selittää, miten konnat edes löysivät Bondin kotikonnuille, olisin aidosti kiinnostunut kuulemaan.
  • Ja viimeiseksi: Heineken maksoi 35 miljoonaa siitä, että Bond joisi firman tuotteita. Kaljan litkintää käytetään kuvaamaan alkoholisoituneen Jameksen rappiotilaa. Mikä oli oikeastaan aika hienoa.

Skyfall ei ole huono elokuva. Siinä on monia hyviä yksittäisiä kohtauksia, muutama vaikuttava näky ja onnistuneita näyttelijäsuorituksia. Samalla se on tajuttoman hölmö elokuva. Teatterin pimeydessä huomasin ajattelevani, että tätä elokuvaa en halua nähdä enää ikinä uudestaan.

%d bloggers like this: