2012 pahimmat pettymykset

tammikuu 8, 2013

Nämä vuoden 2012 elokuvat osoittautuivat syystä tai toisesta pettymyksiksi minulle.

Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja
En löytänyt oikein mitään elokuvan kuivakkaan pinnan alta. Ei tämä oikein viihdyttänyt, jännittänyt, herättänyt ajatuksia tai synnyttänyt mitään muitakaan tuntemuksia. Aion silti yrittää joskus uudestaan, koska olihan tämä sentään hyvin näytelty ja nätti katsoa.

Beasts of the Southern Wild
Paljon hypetetty Amerikan indie oli näitä juttuja, joissa nuori kaupunkilainen elokuvantekijä lähtee maalle kummastelemaan kuinka taianomaista köyhien elämä on. Toki pääosan tehnyt tyttö oli erinomainen, mutta hänen isäänsä esittänyt amatöörinäyttelijä taas täysin yksiulotteinen huutaja. Isän hahmoon ja sen kömpelyyteen tiivistyivät tavallaan koko epäaitoudessaan rimpuilevan elokuvan puutteet. Näkemyksen puutetta korvattiin melskeellä ja musiikkivideomaisilla nostatuksilla. Festivaalinäytös oli lisäksi teknisesti huonolaatuisin, mihin olen ikinä törmännyt, joten taidan silti katsoa tämänkin uudestaan normaalilla teatterikierroksella.

Argo
Argo näyttää vaivuttaneen katsojansa joukkohypnoosiin, johon kuuluu täysin perusteeton houraileminen elokuvan 1970-lukulaisuudesta. Jopa Sight & Sound vertasi sitä Kiinalaisen kiristäjän murhaan, vaikka lähikuvavyöryyn jännitteensä hukannut Argo oli niin tätä aikaa kuin olla ja voi. Jännältä kuulostanut idea typistyi kummalliseksi haahuamiseksi, jota olisi voinut ronskisti repiä irti tosipohjastaan. Hämmentävän tylsä elokuva siihen nähden, kuinka maukkaista lähtökohdista se ponnisti.

Killer Joe
Vastoin kaikkia odotuksia Frikkin’ Billy Friedkinin Killer Joe oli turhan kesy. Kyllähän se hämmensi mukavasti, mutta Friedkinin parhaat elokuvat lentoon sysännyt vaaran tunne uupui.

Myös Skyfall ja Humiseva harju olivat pettymyksiä, kuten olen aiemmin kirjoittanut.

Mainokset

Olli Sulopuisto uteli taas vuoden parhaita elokuvia blogisteilta. Hiukan yllättävänkin listan jaetulle ykkössijalle kiipivät Drive ja Melancholia. Tarkalleen ottaen kysely koski kaikkia vuonna 2011 nähtyjä elokuvia, myös ikivanhoja siis, mutta en minä ainakaan pidä kirjaa kaikista näkemistäni elokuvista. Vastasin siksi seuraavanlaisesti:

Vuosi elämästä (2010)
Mike Leighiä parhaasta päästä. Se ei ole vähän.

Iho jossa elän (2011)
Almodóvaria parhaasta päästä. Sekään ei ole ihan vähän. Oli jännittävää seurata, kuinka monet pohtivat tämän syvällisyyttä tai sen mahdollista puutetta. Elokuva ei ehkä äkkiseltään näytä tyypilliseltä viihdetuotteelta, mutta juuri tällaista viihdettä haluaisin nähdä enemmän. Yhtä aikaa hauskaa, jännittävää, hämmentävää, komeaa, arvaamatonta ja ties mitä.

Kätkijät (2010)
Ghibli tekee hyviä elokuvia, mutta niistä joka toinen on rönsyilevyydessään saanut minut nukahtamaan teatterin penkille. Kätkijöissä homma pysyi kerrankin täydellisesti kasassa. Mahdottoman kaunis, parhaalla mahdollisella tavalla pienimuotoinen elokuva.

Tintin seikkailut (2011)
Ensimmäinen elokuva, jonka olen käynyt katsomassa kolmesti ensi-iltakierroksella. Ei täydellinen, mutta humalluttavan elokuvallisessa toiminnallisuudessaan ainutlaatuinen tapaus. 3D-version ehkä olennaisin ero rillittömään editioon on siinä, että 3D:stä puuttuu vauhti, ja sitä myöten noin 80 prosenttia elokuvan hienoudesta.

The Tree of Life (2011)
Oli aivan jotain muuta kuin odotin. Ehti kestonsa mittaan tulla aivan liki, mutta kerkesi myös lipua jonnekin kauas pois ennen loppumistaan. Tätä tulee todennäköisesti sulateltua pitkään.

Ylläolevat elokuvat eivät ole missään erityisessä järjestyksessä. Kuten arvata saattaa, listasin parhaimmiston vain tämän vuoden suomalaisista ensi-illoista.

Elokuvavuosi taisi olla ihan hyvä, noin 2000-luvun elokuvavuodeksi. Huiput olivat todellakin huippuja, mutta niiden jälkeen oli väljempää. Tiedä sitten, mitä kaikkia herkkuja jäi suomalaisen levityksen ulkopuolelle.

Hyvä poika oli se kotimainen elokuva, jota oli kiva katsoa. Midnight in Paris lämmitti mieltä muuten vain. Nader ja Simin riitelivät miellyttävän inhimillisesti, mutta eivät mestaruustasolla. Muiden kehumista elokuvista katsomistaan odottavat vielä ainakin Moneyball ja Apinatytöt

Hehkutetuista tapauksista Drive ja Le Havre jättivät kylmäksi. Coenien Kova kuin kivi ei sekään ollut niin kova kuin ehdin toivoa. Melancholiasta en ollut oikein mitään mieltä.

Transformers 3D oli aivan poikkeuksellisen riipivää paskaa, jonka myötä uskoni ihmisyyteen kuoli hiukan. Kammottavaa oli myös tajuta, kuinka helposti joukko ahneita sikoja onnistui tappamaan filmin. Arkistonäytöksissä todistetut, häikäisevät filmikopiot Tuulen viemäästä Eyes Wide Shutiin auttoivat kuitenkin jollain tasolla kieltämään totuuden.

LISÄYS: Apinatytöt ja Moneyball olen tässä vaiheessa nähnyt. Ensimmäistä en ihan tajunnut, jälkimmäisestä pidin kovastikin.

Parhaat – perustelut 1/2

joulukuu 20, 2011

Listasin kymmenen mahdollisesti parasta elokuvaa.

Menemättä sen syvemmälle kaikenlaisten listausten järkevyyteen, totean vain, että tämä kymmenikkö päätyi paperille ennen kaikkea muodostamansa haasteen tähden. Kun mieltymykset kuroutuvat moneen suuntaan, suosikkielokuvien rajaaminen kymmeneen alkaa vaikuttaa juuri kohtuuttomuudessaan välttämättömältä.

Dersu Uzala

Kurosawan paras elokuva on Seitsemän samuraita tai Pahat nukkuvat hyvin. Henkilökohtaisten suosikkien listaan kirjautuu kuitenkin se, joka on kouraissut syvimmältä. Dersu Uzala kertoo sydäntäsärkevästi siitä, miten kehityksen pauhu hukuttaa alleen yhtä lailla ihmisen kuin luonnonkin äänet.

Mouchette – raiskattu

Dersu Uzalaa voi joku haukkua sentimentaaliseksi. Mouchette taas on esimerkki siitä, miten elokuva voi kertoa kuinka armottoman tarinan tahansa, kunhan se tekee sen riittävän kirkkaalla poltteella. Tällaisen elokuvan edessä tuntee itsensä valitettavan aseettomaksi, mutta ei sillä elämäniloa syövällä tavalla, jonka nihilistinen viihde toisinaan synnyttää.

Casino

Edellisen vastapainoksi korskeudellaan lähes rajatonta riemua tuottava kaleidoskooppi. Liikaa värejä, liikaa kamera-ajoja, liikaa musiikkia, liikaa puhetta, liikaa De Pesciä, mutta kaikkea tätä häkellyttävän hallitusti. Scorsese tuntui sullovan Casinoon kaikki pakkomielteensä tavalla, joka näyttää pusertaneen olennaisimman pysyvästi ulos taiteilijasta.

Veteen piirretty viiva

Jos Casino huumaa kuviensa ja ääniensä vatkaamalla pyörteellä, Veteen piirretty viiva tekee saman vaivihkaa limittyvillä ja loputtoman tuntuisesti ristiin kytkeytyvillä ajatuksilla ja tunnelmilla. Tyhjentymättömän oloinen matka, joka näyttää ja tuntuu jokaisella kerralla erilaiselta.

Ugetsu – kalpean kuun tarinoita

Hyvin karkeasti yleistäen voi sanoa, ettei 1970-lukua edeltävä Hollywood-elokuva ole erityisen lähellä sydäntäni. Esimerkiksi japanilaiset mestarit tasapainottivat elokuvissaan amerikkalaisia paremmin raskaan ja kepeän. Mizoguchin Ugetsu on tästä kenties paras esimerkki.

Elokuvan ei täydy olla sinkoilevaa freejazzia luodakseen vaikutelman alati pinnan alla väreilevistä salaisuuksista. Ugetsu kertoo melko yksinkertaisen tarinan, joka elävät kuolleista erottavan seinän häivyttämällä muuttuu uneksi ihmisen paikasta osana elämän virtaa.

Parhaat?

joulukuu 19, 2011

Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (Kenji Mizoguchi, 1959)

Mouchette – raiskattu (Robert Bresson, 1967)

Dersu Uzala (Akira Kurosawa, 1975)

Peili (Andrei Tarkovski, 1975)

Kiinalaisen kiristäjän murha (John Cassavetes, 1978)

Blue Collar (Paul Schrader, 1978)

Fanny ja Alexander (Ingmar Bergman, 1982)

Casino (Martin Scorsese, 1995)

Veteen piirretty viiva (Terrence Malick, 1998)

Eyes Wide Shut (Stanley Kubrick, 1999)

On taas se aika vuodesta, kun pitäisi ottaa osaa perinteiseen listaleikkiin. Oma listani syntyi ilman suurempia pähkäilyjä. Mielenkiintoisempaa oli pohtia jälkikäteen, miksi valitsin nämä elokuvat.

Kaksi viime vuoden parasta Suomessa teatterilevitykseen päässyttä elokuvaa olivat Enter the Void ja Rakkautta italialaisittain. Kolme muuta allekirjoittaneelle päällimmäisenä mieleen jäänyttä olivat The Ghost Writer, Toy Story 3 ja Social Network. Mainittakoon, että nämä olivat ne nimikkeet, jotka ilmoitin Olli Sulopuiston kokoamaan suomalaisten elokuvablogaajien suosikkilistaan. Joskus toiste kysyttynä lista olisi todennäköisesti ollut toisenlainen. Mielipiteillä kun on tapana muuttua.

Kärkikaksikon olen nostanut muiden yläpuolelle siksi, että ne olivat ainoat järisyttäviltä tuntuneet uutuuselokuvat. Turha tällaisia listoja on muuten laatia kuin perstuntumalla, vaikka valintojaan voikin perustella jonkinlaisella tasapuolisuusperiaatteella.

Esimerkiksi Toy Story 3 erottui vuoden elokuvatarjonnasta, koska oli niin piristävää nähdä aidosti sydämellinen ja kekseliäs seikkailuelokuva kaikkien lähtölaukauksessa kuolleiden blockbuster-viritelmien keskellä. The Ghost Writer vakuutti ääritiukaksi jännitetyllä elokuvallisuudellaan ja Social Network ajankuvallaan.

Vuoden parhaimpien listaaminen onkin mielenkiintoista siksi, että siinä joutuu tarkastelemaan oman elokuvamakunsa painotuksia. Vaikka Toy Story 3 toimii omalla sarallaan jotakuinkin moitteettomasti, se ei edusta elokuvatyyppiä, joka iskisi minuun syvimmin. Kärkikaksikon moitteettomuudesta en mene sanomaan mitään, mutta ainakin ne heijastelevat kuvakeskeistä tapaani katsoa elokuvia.

Luca Guadagnino oli elokuvassaan Rakkautta italialaisittain toteuttanut erään omista unelmistani: elokuvan, joka välittää katsojalle tunteen inhimillisestä aistimaailmasta kaikessa rikkaudessaan. Niin hieno kuin aristokraattisuuden kahleista vapautuvan Emman tarina onkin, se toimii ennen kaikkea kehyksenä aistimaailman rikkauksiin heräämiselle.

Elokuvaa on kritisoitu ennen kaikkea siitä, että suurieleisyydestään huolimatta se jättää hahmonsa liian etäisiksi. Tietyllä tapaa tämä on totta, sillä elokuva ei kutsu katsojaa samaistumaan hahmoihinsa niinkään persoonina. Tärkeämpää on väreily, joka jää pinnan alle – käsitti pinnan sitten milanolaiselitistien kovaksi kuoreksi tai elokuvan omaksi kerrontatavaksi, joka on hienovaraisuuksissaankin kovakourainen.

Rakkautta italialaisittain edellyttää, että katsoja resonoi kuvien alati kiihtyvän värähtelyn kanssa. Kerronnan kokonaisvaltaisuuden ja Tilda Swintonin pidättyväisyyden välille kasvaa tällöin jännite, joka purkautuu vasta viimeisen kohtauksen huimassa crescendossa. Näyttelijäkrediittejä seuraava, hämärässä luolassa viipyilevä otos kahdesta syleilyyn hidastuneesta hahmosta on pieni ihme: sellaista ei osaa kuvitella kohtaavansa enää tuossa vaiheessa elokuvaa, mutta kun se häilyy valkonkankaalla, tuntuu täysin mahdottomalta, että elokuva päättyisi mihinkään muuhun nuottiin.

Enter the Void kietoutuu samalla tavalla katsojansa ympärille, mutta se menee vielä pidemmälle luottamuksessaan kuviensa puhtaaseen voimaan. On kaunista katsoa, miten Gaspar Noé ottaa erilaisia tuskastuttaviksi käyneitä elokuvanteon välineitä käyttöönsä ja tiristää niistä pois kaiken banaalin tuttuuden.

Alituiset CGI-tehosteet eivät totutusta poiketen ilmennä tekijöidensä kylmän elotonta kosketusta maailmaan, vaan muuttavat sen kuvaamaan päähenkilön maailmankokemusta solutasolta alkaen. Jatkuvat kamera-ajot eivät voisi olla kauempana siitä kuviensa kohteista vieraantuneesta hinkkaamisesta, johon vähäpätöisemmät tekijät turvautuvat epätoivoisessa dynaamisuuden metsästyksessään. Tietokoneessa syntynyttä värimaailmaa ei kavahda, koska manipulaatio ei tässä tapauksessa ole myymisen vaan transgression väline.

Suomalaisen elokuvakritiikin suuriin nimiin lukeutuva Jerker A. Eriksson kirjoitti vuonna 1955:

Uuden ja kiehtovan taiteellisen näkemyksen vaikeutena on se, miten kykenemme erottamaan tämän suuntauksen tuotteista sen mikä on keskinkertaista ja mikä aitoa. Elokuvan historiassa on paljon esimerkkejä siitä kuinka innostus on tylsistyttänyt kritiikin välineitä: ajateltakoon vain neorealismia joka sai niin suurenmoisen vastaanoton, että vieraat tarkkailijat puhkesivat ylistämään italialaisen elokuvan todellisuudenläheisyyttä jo nähdessään kuvan jostakin likaisesta takapihasta.

Sekä Enter the Void että Rakkautta italialaisittain lumoavat tehokeinojensa tuoreudentunnulla. Kokemusten elämyksellisyys saa lisäpontta siitä tarjonnan karuudesta, jonka keskellä suomalainen elokuvankatsoja joutuu teattereissa elämään. Elokuvia kun ei katsota tyhjiössä. Saattaa hyvinkin olla, että edellämainitut elokuvat saavat joitakin erheitään anteeksi vain muiden tekemien syntien tähden.

Nähdäkseni tällainen kuuluu kuitenkin terveen pelin henkeen, sillä vaikka kokemuksiaan on syytä peilata historiaan, se ei poista valintojen subjektiivisuutta. Listat toimivat keskustelun herättäjinä, katsomissuosituksina ja potentiaalisesti kiehtovina katsauksina tekijänsä maun painotuksiin. En jaksa uskoa, että todelliset kaanonit syntyisivät vain taideteoksia järjestykseen laittaen.

Parhaiden elokuvien listaaminen ilman kunnollista taustoitusta on yhtä tyhjänpäiväistä kuin jos läiskisi uutuuselokuville pelkkiä tähtiä ilman huolellisia perusteluja.

%d bloggers like this: