Paul Schrader on tehnyt uraansa ikään kuin Scorsesen varjossa aina kirjoittamastaan Taksikuskista (1976) saakka. Tämä maineen taakse kätkeytyy esimerkiksi se, että Schraderin Osasto 291 – Detroit (1978) on yksi kaikkien aikojen parhaista amerikkalaisista debyyttiohjauksista.

Osasto 291, josta käytän tästä eteenpäin helpompaa alkuperäisnimeä Blue Collar, on kuvaus autotehtaan työläisistä, jotka rahavaikeuksissaan päättävät ryöstää korruptoituneen liittonsa kassaholvin. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, asetelmat kääntyvät päälaelleen ja vähitellen duunarien rento huulenheitto vaihtuu ahdistuneeksi rimpuiluksi mädäntyneen systeemin otteessa.

Elokuvan avaava montaasi autotehtaan arjesta on täynnä hikeä ja kipinöitä. Captain Beefheartin esittämä ja Schraderin sanoittama, uhmakkaan teollinen blues Hard Workin’ Man siivittää duunarien rehvakasta jupinaa. Ensimmäiset viisi minuuttia välittävät täydellisesti kuvan ihmisistä, jotka häivyttävät arkensa ankeuden ylpeyden verhon taakse.

Ristiriitaisuus ei ole ikinä ollut varsinaisesti hyve amerikkalaisessa elokuvassa. Silti juuri se on Blue Collarin hengissä pitävä voima. Kun katsoja on saatu rakastumaan duunarirenttuihin, Schrader heittää hyvän meiningin ikkunasta ja repii miehet ulos machokuoristaan.

Kun perheensä heikkoa rahatilannetta surkuttelevat duunarit ampaisevat varoittamatta kokaiinin ja satunnaisen seksin täyttämään illanviettoon, näiltä viedään yhteiskunnallisen elokuvan sankareille tuskastuttavan tyypillinen sädekehä. Samaan tapaan elokuvan jälkimmäiselle tunnille pantattu synkkyys toimii tehokkaasti ennen kaikkea siksi, että se likaa alun valloittavan työläisromantiikan.

Elokuvaa on kritisoitu siitä, että se jättää mollaamansa rakenteet näkymättömiksi. Näin ollen elokuvan taisteluhuuto ei kiinnity varsinaisesti mihinkään, vaan se jää epämääräiseksi turhautumisen eleeksi. On mahdotonta taistella sellaista vastaan mitä ei ole.

Systeemin epäkohtien syvempi penkominen tekisi epäilemättä Blue Collarin yhteiskuntakritiikistä vankempaa ja paremmin sosiologista analyysiä kestävää, mutta silloin se olisi jo aivan toinen elokuva. Schrader piirtää elokuvalleen mittakaavan kohtauksessa, jossa työnantajansa kanssa riitelevä mies tyytyy viskipulloon hyvityksenä kokemistaan vääryyksistä. Kuten Bryce Wilson kiteyttää:

”Schrader has painted a world in which the real powers that be are so far removed from the principle characters that they might as well be fictional.”

Elokuvan miehet ovat niin mitättömiä murusia systeemin rattaissa, että jopa heidän kapinallinen ryöstönsä näyttää herrojen silmissä vain mahdollisuudelta vakuutuspetokseen. On kuvaavaa, että yksi hahmoista kohtaa loppunsa koneen kourissa. Miksi korkeampien tahojen pitäisikään puuttua mitättömään selkkaukseen, jos tuotantokoneisto hoitaa sen päiväjärjestyksestä puoliautomaattisesti muiden tehtävien lomassa?

Laajempi kokonaiskuva tapahtumien syistä ja seurauksista etäännyttäisi katsojan duunarien ahdingosta. Katsoja pääsisi näkemään sinne, mihin lannistuneet työläiset eivät. Elokuvan ahdistus rakentuu juuri sille, että pelinappulat eivät näe lautaa, jolla kiertävät kehää. Liian pakottavalta asetelmallisuudelta elokuvan pelastaa hahmopsykologiassa ja tyylilajeissa elävä ristiriitaisuus. Sillä se, mitä elokuvissa kutsumme ristiriitaisuudeksi, on valkokankaan ulkopuolella tavallista elämää.

Blue Collar on aarre siksi, että se on ohjelmallinen elokuva, jossa julistus ei missään vaiheessa tukahduta alleen sen puitteissa toimivia hahmoja. Viimeinen kuva on ehkä alleviivaava, mutta inhimillisessä resonanssissaan myös hirvittävän väkevä.

Mainokset
%d bloggers like this: