Italialainen elokuva on eksynyt kauas loiston päivistään, mutta kovia nimiä maassa työskentelee yhä. Kansainvälisesti tunnetuimpia on 42-vuotias ohjaaja-kirjoittaja Paolo Sorrentino, jonka Yhdysvalloissa monikansallisena yhteistuotantona tekemä This Must Be the Place (2012) sai laajan levityksen ja ainakin allekirjoittaneen aivan sekaisin.

Artificial Eye on julkaissut Sorrentinon aiemmat elokuvat kätevästi DVD-lootana, joten katsaus miehen uraan on paikallaan. Se on myös sikäli helppoa, että Sorrentinon filmografia on kaikin puolin häkellyttävän yhtenäinen. Kehityskaaresta on paha puhua, niin samankaltaisia hänen elokuvansa ovat.

Päähenkilöitä ovat menestyneet, mutta elämässään tuuliajolle joutuneet hyypiöt, joita yleensä näyttelee muuntautumiskykyinen Toni Servillo. Luca Bigazzin kamera liikkuu alati ja monimutkaisia piruetteja liukkaasti tehden. Musiikkia pusketaan kainostelematta Giogio Franchinin tai Christiano Travagliolin napakasti leikkaamien kuvien päälle.

This Must Be the Placen veroisia Sorrentinon italialaiset elokuvat eivät ole, mutta minulle ongelmalliseksi muodostunutta Il Divoa lukuunottamatta vähintään hyviä elokuvia kaikki. Seuraavan elokuvansa Sorrentino on jo kuvannut. La Grande Bellezza ilmestyy tänä vuonna, pääosassa jälleen kerran Toni Servillo. Suunnanmuutosta tuskin kannattaa odottaa.

One Man Up / L’uomo in più, 2001

Jo mainiossa esikoisessaan Sorrentino järjesteli eteensä ne palikat, joista on koostanut myös kaikki myöhemmät elokuvansa. Toni Servillo on paneskelun, kokaiinin nuuskimisen ja kalan kokkailemisen parissa päivänsä viettävä elähtänyt iskelmätähti Antonio Pisapia. Andrea Renzin näyttelemä samanniminen, valmentajan urasta haaveileva jalkapalloilija sen sijaan yrittää kovasti menestyä, muttei koskaan saa kunnollista tilaisuutta todistaa kykyjään.

Toistensa peilikuvina toimivien miesten kautta Sorrentino tarkastelee maineen epäoikeudenmukaista jakautumista ja sitä, miten julkisuuden voi hyödyntää rakentavasti tai tuhlata egoistiseen perseilyyn.

Luca Bigazzi ei ollut vielä tässä elokuvassa mukana – kuvaajana toimi Pasquale Mari. Sorrentinon elokuvakielessä ei valtavia muutoksia ole tämän jälkeen tapahtunut, ellei sitten pientä hyperaktiivisuuden lisääntymistä sellaiseksi tulkitse.

Iskelmätähden maakuntakeikka tiivistää pelin hengen:

The Consequences of Love, Le conseguenze dell’amore, 2004

Sorrentinon kotimaassaan tekemistä elokuvista paras taitaa olla tämä itävaltalaisessa hotellissa vuosikausia asuneen italialaismiehen muotokuva. Toni Servillon jälleen hahmottelemasta erakosta ei paljon kannata kertoa, sillä elokuva perustuu pitkälti näiden salaisuuksien vähittäiseen aukomiseen.

”Rakkauden seuraukset” on joukon elokuvista se, johon kiteytyy parhaiten Sorrentinon tyylin jännittävä kaksijakoisuus. Kuvien vuossa on tiettyä mainosmaista sulavuutta, mutta toisaalta ne tavoittelevat transsendenttia elokuvakokemusta omaperäisellä ja usein myös toimivalla tavalla. Tämä tyylin sisällä elävä jännite toistaa elokuvien teemaa, jossa julkikuvansa kahlitsemat hahmot voivat vain haaveilla itseltään pakenemisesta.

Kohdassa 1:15 alkava otos saa katsojankin kaipaamaan heroiinia:

The Family Friend, L’amico di famiglia, 2006

Poikkeuksellisesti Giacomo Rizzon esittämä, kovasti Timo Kahilaista tai minikokoista Ron Perlmania muistuttava kyylä on Sorrentinon kummajaiskavalkadissakin omaa luokkaansa. Eläkeikäinen mammanpoika käyttää rahanlainaajan ammattiaan keinona tunkeutua vieraiden ihmisten elämiin. Elokuva ei välttämättä kerro muuta kuin sen, ettei rahalla saa onnea, mutta siinä sivussa se saa katsojan välittämään hahmoista, joita ei ikipäivänä haluaisi kohdata oikeassa elämässä. Edeltäjiensä tasolle elokuva ei aivan yllä.

Ilmainen karkki pelastaa penninvenyttäjän päivän:


Il Divo: Giulio Andreottin merkillinen elämä, Il Divo 2008

Suomenkin televisiossa nähdystä Il Divosta en saanut mitään otetta. Se alkaa elokuvan historiallista kontekstia taustoittavilla tekstiplansseilla, joiden alkuun jouduin kelaamaan noin neljästi, ennen kuin sain sisäistettyä niiden sanoman edes auttavasti. Tämä toivottomuus leimasi elokuvan katsomista loppuun saakka.

Sorrentinon audiovisuaalinen tyylittely yltyy nyt maaniseksi tykitykseksi ja suunnilleen koko Italian poliittinen kenttä viimeisiltä vuosikymmeniltä marssitetaan kameran eteen. Toni Servillo näyttelee kääpämäistä ex-pääministeri Giulio Andreottia muistettavasti, mutta kokonaisuutena elokuva jättää lähinnä haukkomaan happea. Moni tästä on silti tykännyt, ja kyllähän tämä ehdottomasti katsomisen arvoinen on. Italian poliittisen elämän tuntemisesta olisi epäilemättä hyötyä, mutta enemmän poliitikkojen vyörytyksessä taitaa silti olla kyse Andreottin sivullisuuden korostamisesta. Otan elokuvan uusintakatseluun sitten, kun olen kerännyt hiukan voimia.

Huimia jaksoja Il Divoon kyllä mahtuu:

Mainokset

Ensitunnelmat elokuvasta täällä.

Alla spoileroita.

This Must Be the Placessa on paljon etsimistä, vähemmän löytämistä ja todella paljon kierrättämistä. Silti se ei ole ärsyttävän postmodernistinen trippi. Harry Dean Stanton käy tuomassa terveiset Teksasin Pariisista aivan oikeutetusti. Kuten Wendersin elokuvassa, nytkin ollaan menetetyn ajan perässä.

Elokuva muovaa Yhdysvalloista siltaa uuden ja vanhan Euroopan välille. Rokkitähti Cheyennen edesmennyt juutalainen isä edustaa vanhaa Eurooppaa, jonka tunnusmerkkinä elokuvassa toimii holokausti. Cheyenne puolestaan on syntynyt Yhdysvalloissa, mutta muuttanut sieltä nuorena Eurooppaan, joka on ilmeisesti tarjonnut otollisemman maaperän hänen angstiselle musiikilleen. Vanhalla mantereella hänestä itsestään on tullut tietyn aikakauden ja kulttuurin ikoni.

Cheyennen paluun Yhdysvaltoihin ja vaelluksen natsirikollisen perässä voikin käsittää toisiaan hakevien kulttuuristen merkkien keskinäisenä pelinä. Jahdattu natsi on veruke, jonka synnyttämä lupaus kostosta ja lunastuksesta osoittautuu valheellisiksi jo kauan ennen miesten hienosti rakennettua kohtaamista.

Elokuvan Amerikka on kuvien Amerikkaa, jossa filminauhan lailla ohikiitävien maisemien vilinä katkeaa vain uuden tienvarsimainoksen pystyttämiseen. Sitä määrittää alituinen liukuva liike, joka luontevasti toistaa paikkaansa hakevien merkkien ja niiden taakse piiloutuvan totuuden irrallisuutta ilmeisimmistä kehyksistään.

Tätä kuvaa mainio kohtaus, jossa goottityttö tunnistaa Cheyennen jossain pienessä etelän kaupungissa. Tyttö tivaa, onko Cheyenne todella se, jolta näyttää. Kun Cheyenne valehtelee ja kieltää statuksensa, tyttö poistuu nyrpeän epäileväisenä auton taakse. Kamera seuraa aluksi tyttöä, mutta sillä hetkellä kun tämä ehtii kadota kuvasta, kameran huomion vangitsee taaempaa esiin lipuva traktori. Traktorin avolavalla pönöttää Hitler-viiksinen mies.

Goottityttö ei arvatenkaan tunne kuuluvansa stetsoneiden kaupunkiin, joten rokki-ikonin äkillisessä ilmestymisessä autiolle parkkipaikalle lienee hänen näkökulmastaan samaa absurdia kohtalonomaisuutta kuin Cheyennen ja farmarihitlerin kohtaamisessa. Kohtaus on samanaikaisesti hillittömän hauska ja ajatukseltaan tarkka.

Juuri tällaisten hetkien takia elokuvaan on niin helppo rakastua. Sen teemat eivät milloinkaan jyrää tunnetta tieltään. Cheyennen pyrkimyksiä asetetaan jatkuvasti mittasuhteisiinsa huomaamattomilla yksityiskohdillä. Motellia pitävä pariskunta kasaa palapeliään siinä missä Cheynne omaansa.

This Must Be the Place on niitä harvoja elokuvia, joissa kaikki elementit yhtyvät veisaamaan samaa virttä. Tämän kokonaisvaltaisuuden tähden on monesti jopa vaikea hahmottaa, mikä elokuvassa tai sen herättämissä mielleyhtymissä aiheuttaa kulloisenkin reaktion.

Lopussa elokuva heittää yllättävänkin vaikean pallon. Kun katsoja on kerran voitettu Cheyennen puolelle ja saatu tykästymään tähän, hahmon muodonmuutos Sean Pennin vaniljaversioksi hämmentää. Se tuntuu väärältä, mutta tällä tavoin elokuva onnistuu välittämään tunteen siitä kivuliaisuudesta, jolla Cheyenne on joutunut jättämään riippakiveksi muodostuneen identiteettinsä.

Paras elokuva 2012

tammikuu 8, 2012

Parin ensimmäisen kuvan aikana ajattelin, ettei tämä elokuva ole minua varten. Niistä huokui sellainen tavattoman rasittavaksi wesandersonisoitu hipsterismi, joka on tehnyt aivan liian monesta indie-elokuvasta katselukelvottoman viime vuosien aikana. Tyhjää staattisuutta, mihinkään hakeutumattomia kamera-ajoja.

Sitten kuviin alkoi tulla ilmaa, jonkinlaista painottomuuden tunnetta. Ja kun Sean Penn ja Frances McDormand pallottelivat tyhjän uima-altaan pohjalla, kuvat alkoivat laulaa. Tilan ja rytmin hahmotus suhteessa hahmojen mielenliikkeisiin oli selvästi poikkeuksellisella tasolla.

Paolo Sorrentinon ohjaama This Must Be the Place on hyvin vahva ehdokas koko vuoden 2012 parhaaksi elokuvaksi, ellei luvassa ole aivan ilmiömäinen elokuvavuosi.

Erityisesti teatteriarvioiden klisee on sanoa, että jokin esitys itkettää ja naurattaa vuorotellen. En minä ainakaan ole ikinä itkenyt ja nauranut sekaisin katsoessani yhtään mitään kulttuurituotetta. En, ennen kuin nyt tämän elokuvan parissa.

Palvelkaa itseänne ja käykää katsomassa This Must Be the Place.

Elokuvasta tarkemmin täällä.

%d bloggers like this: