Kolme kirjoitusta pahojen ihmisten esittämisestä elokuvissa.

Menneen vuoden valaisevimpia kokemuksia oli, kun katsoin Scorsesen Kuin raivo härän (1980) noin kuudetta kertaa. Vaikka elokuva on ilmeisen helppo todeta äärimmäisen hyvin tehdyksi tragediaksi elämänsä sössineestä nyrkkeilijästä, en ollut koskaan oikein tajunnut sen väitettyä hienoutta.

Jake La Motta on sellainen typerä lihasläjä, jollaisten tarve fyysisen ylivoimansa esittelyyn on aina tuntunut äärettömän epäkiinnostavalta. Vasta nyt rekisteröin, miten elokuvan arkikohtausten loputtomiin toistuva epäluuloinen ärhentely ja muistojen lavealla pensselillä värittämät nyrkkeilyottelut rakentuivat toistensa varaan.

Koska katsoja joutuu todistamaan niin paljon tympeästi toistuvaa kotiväkivaltaa, hän alkaa toivoa jonkinlaista ilmaa elokuvaan. Sitä puhaltavat nyrkkeilykohtaukset, joita voinee pitää lopullisina näkemyksinä elokuvallisesta pugilismista.

La Motta muistaa kehässä käydyt ottelut huippuhetkinään, ja ne toimivat tämän todellisten tuntojen peileinä. Kamppailujen pateettisuus pääsee hiipimään katsojan ihon alle vasta, kun tätä on murjottu riittävästi arkiväkivaltaa ryöpyttävillä kohtauksilla. Lopulta sitä liikuttuu tajutessaan millaisia epäoikeudentunnun ja itseinhon patoutumia La Motta manaa esiin kehässä, kun ei muuten pysty.

Kuin raivo härkä tekee periaatteessa hyvin yksinkertaisen tempun. Siltikään näin ymmärtäviä limanuljaskan kuvauksia ei montaa ole. En tiedä, miksi minulta kesti niin kauan tajuta elokuvan hienous.

Mainokset
%d bloggers like this: