1970-luvun kovanaamainen toimintatähti Steve McQueen osoitti kuvasilmänsä kirkkauden esikoisohjauksellaan Hunger (2008). Rujo vankilaympäristö oli viimeistä kakkakikkaretta myöten estetisoitu, mutta toimivalla tavalla. Vain lopussa elokuva liukastui turhan paksuun symbolismiin.

Shame taas on loppuun asti hyvässä mielessä yksinkertainen elokuva. Se kuvaa murtumispisteeseen saapuvaa seksiaddiktia, mutta toimii riippuvuuskuvauksena yleisemminkin. Seksiaddiktio on elokuvallisesti hyvä valinta. Piikkiinsä vajoavan narkkarin silmien sammumista on nähty valkokankailla riittämiin, mutta tuskainen orgasmi-irvistys hätkähdyttää.

Moni tuntuu kokeneen elokuvan turhan hämäräksi ja perusteettoman monitulkintaiseksi. Luen tällaisia kirjoituksia yllättyneenä. Shame kasvattelee voimakkaita jännitteitä mahdottoman tarkasti, eikä milloinkaan ole epäselvää, miksi hahmot toimivat niin kuin toimivat. Tämä ei tarkoita, että katsojan pitäisi aina tietää millaisia tragedioita hahmot kantavat mukanaan.

Shame on jo McQueenin toinen vankilaelokuva, tällä kertaa hahmot vain ovat luoneet häkkinsä itse. Siksi jäykät ja sulkeutuneet kuvat ovat perusteltuja. Päähahmon sielun peilinä ei toimi Manhattanin lasikanjoni vaan tietokoneen ruutu.

Sulkeutumisen teema esitellään aivan mahdottoman hienosti elokuvan ensimmäisessä kuvassa, jossa mies makaa sängyllä ja tuijottaa kattoon. Kompositio on tarkoituksellisen epätasapainoinen. Sellaisen kuvan tekeminen hyvin on yllättävän vaikeaa, vaikka kamera onkin helppo panna osoittamaan päin mäntyjä.

Shamen aloituskuvan edessä tulee halu mennä korjaamaan kameran asento ja sitä myötä kameran edessä makaavan ihmisen elämä. Sitten tuo ihminen nousee ylös ja vetää verhot auki kameran pysyessä tyhjäksi jääneessä vuoteessa. Ikkunasta aukeavan maiseman sijasta näemme ryppyiset lakanat ja niiden keskelle piirtyvän sanan – häpeä.

Mainokset
%d bloggers like this: