Tamperelainen kauhutapahtuma Cinemadrome on ennenkin lyönyt yllättäviä laakapalloja, mutta nyt jysähti suoraan otsaan. George McGowanin verenhimoisista sammakoista kertova kalkkunaklassikko Sammakot (1972) oli monessa suhteessa juuri niin kädetöntä elokuvaa kuin sen maine antoi olettaa. Kun elokuvaa kuitenkin malttoi katsoa, saattoi huomata, että jotain muutakin siinä oli. Kenties perillinen Tuulen viemäälle (1939) ja miksei Viscontin Tiikerikissallekin (1963).

Eläinten kapinaa kuvaava Sammakot on usein tulkittu ekokauhuksi, koska siinä on yksi kuva metsässä lojuvasta myrkkypurkista. Tällainen luenta viestittää, että elokuvassa luontokappaleet käyttäytyisivät jotenkin poikkeuksellisella tavalla. Oikeasti Sammakoissa luonto vain on ja ihmiset sortuvat omaa heikkouttaan.

Elokuva toistaa kuvia sammakoista, jotka kurnuttavat rauhallisesti sijoillaan. Näitä kuvia on tulkittu epäonnistuneeksi yritykseksi ammentaa kauhua eläinfobioista. Turha George McGowania on moittia, sillä eihän Sammakot mikään kauhuelokuva ole. Se on armoton kuvaus Yhdysvaltain syvän etelän rappiosta, viimeisistä tosimiehistä ja näiden kelvottomasta jälkikasvusta.

Ray Milland on Jason Crockett, Davyn henkinen jälkeläinen, suuri metsästäjä ja suoraselkäinen maanomistaja. Kohtalon oikusta Crockett on jo vuosikaudet istunut pyörätuolin vankina, mutta aina heinäkuussa hän kokoaa klaaninsa etelään juhlimaan Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivää.

On selvää, ettei nuoremmasta polvesta ole Crockettin perinnön jatkajaksi. Pojat tuovat isälleen näytille alemman rodun edustajia, eivät palvelusväeksi, vaan hyvän geenipoolin hapattaminen mielessään. Sukupolvien välinen halveksunta on molemminpuolista, sillä pojat saapuvat paikalle hokemaan jessööriä vain perintö mielessään. Koska nämä lapamadot ovat kyvyttömiä pitämään aisoissa edes naisiaan ja lapsiaan, ei ole mikään ihme, että myös eläinten kanssa tekee heikkoa.

Ja miten he päättävätkään päivänsä! Yksi lähetetään lintumetsälle, mutta onnistuu vain ampumaan itseään jalkaan ja tukehtumaan naavaan. Toinen kuolee noutaessaan kukkia koristeeksi ruokapöytään. Kolmas hukkuu yrittäessään uida veneeseen nimeltä Valhalla.

Selvimmin lähestyvän lopun aistii Crockettin vanhan ystävän vaimo, Iris. Hän on todistanut vuosien vierivän, sammakkokannan kasvavan ja etelän luhistuvan. Vai mikä muu selittäisi hellittämättömän kauhun tämän kouristuksenomaisesti hymyilevillä kasvoilla? Elokuvan runollisimmassa jaksossa Iris lähtee jahtaamaan perhosia utuiseen metsään. Naisen tavasta kävellä päin hirttosilmukkamaista köynnöstä voi lukea resignaation merkkejä, mikä tekee tämän järkyttävästä kuolinkohtauksesta helpomman kestää. Oli hänen aikansa lähteä.

Irisin aviomies lähtee etsimään naistaan ja kohtaa alligaattoreita, mutta vanhan koulukunnan miehenä luopuu hengestään vasta kunnon painiottelun jälkeen. Hänessä on puhtia, muttei tarpeeksi. Vankka puolustus vaatii, että miehet pitävät yhtä. Etelä alkaa ymmärtää, että vuosien 1861–1865 tapahtumat haavoittivat sitä kuolettavasti.

Sammakot eivät toimi tappajina missään edellämainituista tapauksista. Veritöistä huolehtivat mm. hämähäkit, linnut, käärmeet, liskot ja kilpikonnat, mutta konnille on varattu aivan oma, erityinen roolinsa. Joka väliin leikatut sammakkokuvat ovat arkitodellisuuteen ilmestyviä repeämiä, joista Crockettin alitajunta paistaa läpi. Sammakot eivät ole uhka, ne ovat vain merkki Crockettien dynastian ja syvän etelän heikkoudesta. Sammakot hyppivät Amerikan lipun muotoon tehdyn kakun päällä ja sotkevat sen tunnistamattomaksi. Kurnutuksellaan ne tekevät nukkumisen mahdottomaksi. Ne ovat totuus, jota ei voi paeta. Ne ovat suuren tarinan päättävä, irvokkaasti huutava piste, joka jää yksin pitämään meteliään viimeisenkin historiankirjoittajan laskettua kynänsä.

Crockett voi kohdata demoninsa silmästä silmään vasta, kun palvelusväki ja mädät jälkeläiset ovat joko kuolleet tai paenneet tiluksilta. Silloin sammakot penetroituvat Crockettin pyhimpään. Ne loikkivat vanhan maailman ääniä kaikuvan levysoittimen päälle ja vaimentavat sen terhakkaat fanfaarit. Puhelin soi, eikä linjan toisessa päässä ole ketään. Crockett on viimeinen. Jää sammakkojen tehtäväksi sammuttaa valot.

Tähän asti olen välttänyt kirjoittamasta mitään elokuvan nimellisestä päähenkilöstä, Sam Elliottin esittämästä valokuvaajasta, Pickett Smithistä, ulkopuolisesta. Päädyin tähän ratkaisuun, koska Pickett Smith edustaa elokuvassa tulevaisuutta. Pickett Smith on Crockettin ohella elokuvan miehistä ainoa, jonka onnistuu säilyttää integriteettinsä. Hän on uudisraivaaja, mies. Kun etelä hiljenee, Pickett Smith suuntaa länteen. Väitän, että Coenin veljekset pestasivat Sam Elliottin kaiken nähneeksi Muukalaiseksi The Big Lebowskiinsa (1998) tämä elokuva mielessään.

Lopussa Pickett Smith saa peukalokyydin paikalle osuvalta autoilijalta. Hän ahtautuu takapenkille muiden eloonjääneiden kanssa. Mies, nainen ja kaksi lasta – täydellinen uuden perheen, uuden mahdollisuuden kuva. Mutta koska yksikään hengen ja materian suuruutta tavoitteleva dynastia ei voi tuudittautua löytämäänsä rauhaan, etupenkillä istuva poika muistuttaa heitä meissä kaikissa piilevästä heikkoudesta. Poika pitelee sammakkoa.

Taistelun on jatkuttava, maa on lunastettava.

Mainokset
%d bloggers like this: