Puhutaan elokuvasta, osa 1: Jarno Hänninen
13 tammikuun, 2011
Monadi-Filmin haastattelusarja esittelee nuoria elokuvantekijöitä, jotka eivät vielä ole murtautuneet laajempaan tietoisuuteen.
Suomen elävien kuvien valmistamo Ky:tä pyörittävää Jarno Hännistä kiinnostavat perimmäiset kysymykset elokuvan luonteesta. Tämä näkyy hänen viime vuonna valmistuneessa ohjauksessaan Sadistit. Elokuva koostuu hyvin pitkistä, liikkumattomista otoksista, joissa tarina kerrotaan usein kuvan ulkopuolella. Ei ihme, että Hänninen kuvaakin Sadisteja ”Suomen epäkaupallisimmaksi elokuvaksi. Ikinä.”
Sadistit on toinen osa trilogiassa Kolme elokuvaa tappamisesta. Erikoista tässä on se, että ensimmäinen osa, vuonna 2008 kuvattu Tampere 1918, ei ole vielä valmistunut.
Sadistit
Uusi elokuvasi Sadistit kuuluu sarjaan Kolme elokuvaa tappamisesta. Kuinka vahvasti Kieślowski kummittelee taustalla?
Varmasti jotenkin alitajuisesti kummittelee. Kieślowskille toisin riitti yksi elokuva tappamisesta, kun minun täytyy tehdä kokonaista kolme ja siltikin päädyn – jos siis hyvin käy – hädin tuskin puolimatkaan. Syy, miksi halusin tehdä trilogian, oli se, että näin on mahdollista tarkastella asiaa selkeästi eri näkökulmista.
Ketkä elokuvantekijät tai mitkä elokuvat ovat vaikuttaneet sinuun eniten?
Joskus teini-ikäisenä Aki Kaurismäen elokuvat saivat innostumaan siitä, että Suomessakin voidaan tehdä mielenkiintoista elokuvaa. Sen jälkeen seurasivat villit filmihulluvuodet, joten kattava lista voisi olla hyvinkin pitkä. Viimeisimmän voimakkaan vaikutuksen tekivät kuitenkin Chantal Akermanin elokuvat.
Seuraava seitsemännen taiteen top 7 (ohjaajan mukaan aakkosjärjestyksessä) kertoo minkä mukaan nykyisin hyvin pitkälti suunnistan.
Chantal Akerman: D’Est (1993)
Michelangelo Antonioni: Seikkailu (L’avventura, 1960)
Andrzej Kondratiuk: Täysikuu (Pełnia, 1979)
Witold Leszczyński: Konopielka (1981)
Jacques Rivette: La bande des quatre (1988)
Eric Rohmer: Ihana avioliitto (Le beau mariage, 1981)
Michael Snow: La région centrale (1971)
Sadistit toi vahvasti mieleen viime vuonna alaa puhuttaneen ”slow cinema” -käsitteen. Oletko itse tutustunut lähemmin näihin elokuviin ja ovatko jotkin Béla Tarrin kaltaiset ”hitaat ohjaajat” erityisesti lähellä sydäntäsi?
Tarr kuuluu suosikkeihin. Esimerkiksi The Man from London (2007) on mielenkiintoisinta nykyelokuvaa, mitä olen nähnyt. Muista keskeisistä nimistä Chantal Akerman tulikin jo mainittua aikaisemmin. Kun näin ensimmäisen kerran hänen elokuvansa Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles (1975) fiilis oli kuin joku olisi vetänyt halolla päähän. Mikään ei ollut sen jälkeen kuin ennen. Ennen kaikkea Akermanin elokuvat vapauttivat ajattelemaan elokuvasta toisin.
Slow cineman tiimoilta käydyssä keskustelussa on muodostunut kaksi leiriä: Yhden näkemyksen mukaan äärihitaat elokuvat tuovat nautinnollisen rauhan yhä hektisemmäksi käyneen valtavirran ulkopuolella. Toisten mielestä taide-elokuvan on taas kohtalokasta käpertyä tällä tavalla itseensä ja tarkoituksellisesti etääntyä yhä kauemmas sellaisista elokuvista, joita ihmiset eniten katsovat. Mikä sai sinut tekemään äärihitaan elokuvan?
Jonkinlainen alkukimmoke oli sellainen ajattelu, jonka mukaan kuvan tehtävä on välittää informaatio ja heti sen jälkeen se joutaa mennä. Oikeastaanhan vasta informaation jälkeen kuvasta tulee mielenkiintoinen, koska siitä itsestään tulee mielenkiinnon kohde.
Tarrin kerrotaan sanoneen kuinka filmikelan noin 11 minuuttinen kesto on eräänlaista sensuuria. Tätä halusin tutkia tarkemmin. En tiedä ymmärränköhän vieläkään mitä Tarr tarkkaan ottaen tarkoitti, mutta Sadisteja tehdessä tulin huomaamaan kuinka lyhyt aika 11 minuuttia itse asiassa on. Ensin sitä kuvittelee, että tässähän on aikaa vaikka mihin, mutta sitten kun alkaa rytmittää otoksen tapahtumia, huomaakin että kiirehän tässä tulee jos meinaa selvitä läpi ennen kuin filmi loppuu. Digihän antaa tässä suhteessa lisää mahdollisuuksia. Toisaalta, jos niitä käyttää kuin Sokurov jossain Venäläisessä arkissa (2002, elokuva on toteutettu yhdellä, katkeamattomalla otoksella – toim. huom.) niin voi kysyä, että miksi tämä vaiva? Kameralla huiskitaan ympäriinsä, koska pitää saada tuo ja tuo kuvattua, vaihdettua kuvakokoa ja jne. Tässä tapauksessa olisi helpompaa ja varmaan myös tehokkaampaa vain ottaa useampi kuva ja leikata niistä mitä tarvitsee.
Ainakin minulle pitkän oton merkitys syntyy siitä, että tajuaa otoksen selkeästi olevan manipuloimatonta aikaa. Koska se on alkanut, niin sen täytyy myös jossain vaiheessa loppua. Toisin sanoen: jotain alkaa, se kestää ja sitten päättyy. Mikä olisi tämän luontevampaa ja kauniimpaa?
Sadistien rahoitus on tullut ilmeisesti omista taskuistasi. Tuliko elokuvan tekeminen kalliiksi, ja kuinka paljon tästä summasta vei päätöksesi kuvata elokuva 16mm filmille?
Kalliiksi tuli. Kokonaisbudjetti liikkuu 11 000 euron tuntumassa. Jos olisin tehnyt digillä, säästöä olisi tullut noin 2000–3000 euroa.
Sadistit on hyvin epäkaupallinen elokuva, ja sen levitysmahdollisuudet ovat oletettavasti hyvin rajatut. Mitä suunnitelmia sinulla on sen levittämisen suhteen?
Ehkä mainoslauseen tulisi kuulua: ”Suomen epäkaupallisin elokuva. Ikinä.” Vähän vakavammin otettuna tärkeintä olisi, että Sadistit löytäisi sellaisten ihmisten luokse, jotka tykkäävät tällaisesta elokuvasta. Käytännössä tämä tarkoittaa muutamia näytöksiä, mahdollisia festivaaleja ja lopuksi DVD.
Mitä mieltä olet suomalaisesta indie-elokuvasta? Onko eteesi tullut erityisen kiinnostavia elokuvia tai tekijöitä?
Olen joskus katsellut joitakin filmejä asiaa esitteleviltä nettisivuilta, mutta siinä kaikki. Niiden pohjalta en yksinkertaisesti tunne asiaa riittävästi, että voisin sanoa jotain yleistä suomalaisesta indie-elokuvasta. Kaiken leimaaminen puskafarssiksi, splatteriksi tai ihmissuhdemössöksi ei ole kauhean rakentavaa ja varmasti syrjii joitakin tekijöitä. Kai siellä jossakin joku yrittää tehdä jotain muutakin.
Erityisesti mieleen on kuitenkin jäänyt Jan Ijäksen filmille kuvattu esikoispitkä Sen täytyy tapahtua vuodelta 2002. Filmi oli miksausta vaille valmis, mutta mistään ei löytynyt siihen rahaa. Säätiössä elokuvaa ei kai haluttu edes katsoa, joten Ijäs poltti filminsä Jyväskylän Yläkaupungin Yössä.
Monessa suomalaisessa indie-elokuvassa tuotantoryhmät ovat kumman suuria lopputulokseen nähden. Sadistit on sen sijaan tehty minimimiehityksellä. Itse olen havainnut, että kun kuvauspaikalla on mahdollisimman vähän väkeä, toiminta keskittyy aivan olennaisimpaan. Erityisesti näyttelijät saavat näin työrauhan. Onko omalla kohdallasi kyse tästä, vai esimerkiksi logistiikan suoraviivaistamisesta?
Tarkoitus oli keskittyä nimenomaan olennaiseen. Tällä kertaa halusin järjestää kuvaukset niin, että käytössäni olisi kuvaa kohden niin paljon aikaa kuin resurssien puolesta vain olisi mahdollista. Käytännössä tämä tarkoitti 1-4 kuvaa päivässä.
Lisäksi halusin tällä keveällä miehityksellä pois liian tuotetulta maistuvasta elokuvasta. Täytyy tehdä sellaisia elokuvia, joihin on varaa. Enkä nyt tarkoita, että jokin art house natura olisi ainoa vaihtoehto, vaan sitä, että resurssit ja tarina ovat tasapainossa. Lopputuloksesta pitäisi jäädä sellainen vaikutelma, että juuri näin tämä piti toteuttaa, eikä – olisipa tekijöillä ollut käytössä hieman enemmän rahaa.
Mitä suunnitelmia sinulla on elokuvanteon suhteen? Ilmeisesti Sadistit saa kaksi muuta tappoelokuvaa rinnalleen? Entä sen jälkeen?
Tai ehkä pitäisi lisätä siinä välissä. Sadisteja edeltävästä elokuvasta ehti kulua kuusi vuotta. Noina vuosina kuvasin ja äänittelin kuitenkin monenlaista materiaalia. Näistä teen nyt lyhytelokuvia, jotka kaikki enemmän tai vähemmän liittyvät elokuvan luonteen pohdintaan. Mitä elokuva on ja mitä sen tulisi olla? Ainakaan minulle ei riitä asioiden ymmärtämiseksi tieto siitä, että vaikkapa jokin Godard teki vuonna 1967 vastaavan jutun. Jos et tee sitä itse, et voi ymmärtää miten se toimii.
—
Jarno Hännisen (s. 1978) elokuvat:
Sadistit (fiktio, 16 mm/HD, 63 min., 2010)
Bussikuskin rakkaus (fiktio, DV, 45 min., 2004)
Argonautit (fiktio, 16 mm/Betacam SP, 15 min., 2000)
Vapautettu Orfeus (dokumentti, 16 mm/Betacam SP, 11 min., 2000)
Eeva (dokumentti, VHS, 10 min., 1996)
Pala katoavaa elämänmuotoa (dokumentti, VHS, 13 min., 1996)
Monadi-Filmi 
Mielenkiintoinen haastattelu.
Hienoa!
Kaksi kysymystä tai väitettä, miten vaan.
1) Eikö slow cineman ongelmana ole pidetty pikemminkin sitä, että juurikin hitaus/pitkät otot muuttuvat itsetarkoituksellisiksi, ulkokohtaisiksi merkeiksi elokuvan art house -statuksesta? Siis sen sijaan, että ne olisivat elokuvantekijän perusteltuja esteettisiä valintoja.
2) Mua kiinnostaisi kuulla, millaisessa kontekstissa tai millaisin pohjatiedoin Jarno näki Jeanne Dielmanin. Kiinnostaa siksi, että kun itse tulin tietoiseksi leffasta vasta (?) sen Criterion-julkaisun myötä, tulin samalla lukeneeksi siitä jonkin verran, mikä vastaavasti värittää varmasti reaktiota. Kommenttisi perusteella näit sen aika tabula rasana.
Tuo hitauden itsetarkoituksellisuus oikeastaan sisältyi viittaukseeni sen kohtaamasta kritiikistä, mutta en artikuloinut sitä riittävän selkeästi.
Hitaista elokuvista tuli mieleen, kuinka Sofia Coppolan Somewhere onnistui ryssimään tämän asian aivan viime metreillään. Nautin kyllä elokuvasta, vaikka se hieman turhan hidas paikoittain olikin, mutta viimeinen kohtaus nakersi koko jutun uskottavuutta valtavasti. Elokuvan päättävä vapautumisen ele oli niin falski, ettei se millään voinut muodostaa riittävää vastapainoa muun elokuvan jurnuttamiselle.
Jos elokuva raahustaa alusta loppuun pallo jalassa, sen on parempi olla aivan hemmetin hyvä. Siksi pidän tärkeänä, että hitaatkin elokuvat osoittaisivat hetkittäin jotain elonmerkkejä (ks. Kuolema Venetsiassa ja hotellin pihassa mekastavat katusoittajat). Tasainen hitaus ja raskasmielisyys osoittautuvat helposti yhtä yksiulotteiseksi kuin jatkuva ADHD-säntäily. Somewhere muistuttaa siitä, että mainittujen elonmerkkien tulisi silti olla yhtä tarkkaan punnittuja kuin tarkkaan säädetty perusvire. Pieni virhe saattaa olla kohtalokas, jos se tapahtuu oikeassa kohtaa.
Koko ”slow cinema” -käsite tuntuu minusta tyystin keinotekoiselta ja edustavan lokerointiajattelua pahimmillaan. Henkilökohtaisesti en suostu uskomaan, että kukaan asettuu valmistamaan ensi kädessä hidasta elokuvaa, edes protestina valtavirtaa vastaan. Tarr on tästä hyvä esimerkki, sillä kuka rohkenee väittää jotain Werckmeister Harmoniákia hitaaksi? Olennaista ei ole ajan käyttö, vaan elokuvan jännite ja vielä erityisesti kuvan sisäinen jännite: kuva on kiinnostava niin kauan kuin se pitää yllä tavoiteltua jännitettä. Todella hitaista elokuvista puuttuu jännite. Hitaimmat näkemäni elokuvat ovat tulleet Hollywoodin studioilta (ja niitä jäljitteleviltä suomalaisilta tuotantoyhtiöiltä) enkä tarkoita lainkaan provosoida.
Levitysmahdollisuuksien puuttuminen vaihtoehtoisiksi mielletyiltä elokuvilta (kuka sanoikaan vaihtoehtojen olevan rikkaus?) ei ole sen paremmin Tarrin kuin Hännisenkään syytä, ja olemme köyhempiä, kun meillä ei ole mahdollisuutta nähdä näitä ja muita valtavirran ulkopuolella tehtyjä elokuvia kankaalla.
Luulen – en tiedä –, että jos olisi vaikka SXSW:n tai Sundancen tuomaristossa katsomassa sinne tarjottavia leffoja, niin slow cinema ulkokohtaisena määreenä nousisi esiin paljon selvemmin.
Ihan samalla tavalla elokuvamaailmassa on ollut milloin mitäkin trendejä, jotka tuntuvat merkkaavan jotain genreä. Oli siinä kyse sitten vain alitajuisesta imitaatiosta tai tarkoitushakuisesta raflaavuudesta.
Hyvä näkökulma, ja lienet oikeassa. Tällöin jokin Sátántangó ei kuitenkaan kuuluisi määreen kenttään sikäli kun sen ovat inspiroineet tuskastuneet kokemukset hitaiden JA huonojen elokuvien parissa. Olen yhä sitä mieltä, että käsite itsessään on vailla sisältöä eikä kuvaa mitään olemassa olevaa tyylisuuntaa. Sen takia – jos siis olen oikeassa – sen käyttö on haitallista.
Koska Jarno tuntuu olevan väliaikaisesti hävöksissä voin kertoa, että Jeanne Dielman on nähty Orionissa muutama vuosi sitten ja oli Jarnon eka akerman. Itse en surukseni ole nähnyt yhtäkään.
Vaikka tarkoituksenani ei ollut mitenkään lokeroida Hännistä minkään liikkeen edustajaksi, slow cinema -termin käyttämisessä on tosiaan ongelmansa.
Mielestäni termi on lähinnä käyttökelpoinen puhuttaessa yleisellä tasolla kyseisestä trendistä. Ja kun puhumme slow cinemasta, se tosiaan käsittää vain sen harvalukuisen ja seulotun joukon, joka saapuu suomalaisittain mielekkääseen levitykseen. Voin vain kuvitella, kuinka tuskallisena trendikäs hidastelu näyttäytyy tiettyjen kansainväinvälisten festivaalien sarjoissa.
On turha kuvitella, etteikö äärimmäinen hitaus voisi olla yhtä ulkokohtainen ja ympäröivän kulttuurin sanelema ratkaisu kuin tarpeettoman nopean kuvasilpun sylkeminen.
Itse en Sadisteista suuremmin perustanut, mutta hetkeäkään en kuvitellut sen hitauden olevan minkään trendin sanelemaa. Tämänlaiset tapaukset osoittavat, kuinka ongelmallista olisi määritellä jonkin ilmiön rajat laadukkuuden mukaan. Esim. Sadistien kohdalla ei liikuta tietystä mielenkiintoisuudesta huolimatta missään Tarr-sfäärissä, mutta ei myöskään möyritä itseriittoisesti trendimöhnässä.
Erikseen tulee huomata, että Sadistit ei kuulu siihen joukkoon, jossa hitaus kumpuaa kuvien kohteesta (ei siis ole kuvaus mongolialaisen karjapaimenen elämästä). Kyseessä on pikemminkin formalistinen kokeilu, joka omissa kirjoissani epäonnistui siksi, ettei elokuva tarjonnut riittävän hedelmällistä maaperää ehdottamalleen ajatusleikille.
Yhtä kaikki, pidän äärimmäisen terveenä asiana sitä, että Sadistien kaltaisia elokuvia tehdään Suomessakin, ja vieläpä puhtaasti indiepohjalta. Elokuvassa monimuotoisuus on vain ja ainoastaan rikkautta.