Pahat, 3/3: Hitleristä ei ole sinkkueläjäksi

maaliskuu 28, 2012

Kolme kirjoitusta pahojen ihmisten esittämisestä elokuvissa.

On ihan oikein, että Perikadon (2004) bunkkerissa murjottava Hitler muuttui nettimeemiksi. Lukemattomat Youtube-hupailut esittävät verrattoman paljon terveemmän tavan suhtautua edesmenneeseen diktaattoriin kuin jähmeä elokuva.

Minua on aina hiukan etonut Perikadon edustama elokuvatyyppi, joka ottaa asiakseen kuvata näennäisen ennakkoluulottomasti jotain demonisoitua tosielämän ihmistä. Yleensä tuloksena on paperinmakuista jäykistelyä, joka tyytyy ratsastamaan päähahmonsa maineella sen sijaan, että avaisi tähän todella tuoreita kulmia.

Tällaisia elokuvia tekevien pitäisi ottaa mallia Sinkkuelämää 2:n (2010) maailmaan pukanneista sekopäistä. Se syleilee täydellä antaumuksella hahmoja, jotka tuhoavat psykoottisella kulutusvimmalla itseään ja ympäristöään. Siksi se piirtää paljon elävämmän kuvan kohteenaan olevasta ihmistyypistä kuin mikään aiheen kriittiseen tarkasteluun pyrkivä yritelmä.

Perikatokin yrittää riisua historian painolastin hahmonsa yltä. Kuitenkin juuri tämä pyrkimys välittömyyteen jähmettää sen täysin. Ei kai elokuvan sisällöksi riitä pelkästään se, että Hitleriä kuvataan niin kuin tämä olisi, luoja paratkoon, ihminen. Tarkoitus on hyvä, mutta ajatus jää puolitiehen.

Aivan toisesta kulmasta Hitleriä lähestyy Aleksandr Sokurovin Moolok (1999). Se alkaa kuvilla alastomasta Eva Braunista, joka tanssahtelee pilvien keskellä kohoavan linnakkeen muureilla. Samalla jossain alapuolella käydään kiivaita taisteluja. Tylsistynyt Hitler saapuu paikalle vasta myöhemmin, mutta jo alun fantasiaan kallistuvat kuvat hahmottavat tämän henkistä tilaa varmaotteisemmin kuin koko Perikato lähes kolmituntisessa kestossaan.

En sano, että Moolokin banaali känisijä olisi mitenkään ideaali elokuvallinen hahmotus Hitleristä, mutta ainakaan elokuva ei tärkeile haudanvakavana aiheensa ympärillä kuin mikäkin Kony-video. Toisaalta, en tiedä miksi Hitleristä ylipäätään pitäisi tehdä elokuvia. Kaikki sivistyneet yritykset kilpistyvät väistämättä siihen, ettei kukaan kuitenkaan esitä Hitleriä mehustelemassa juutalaisten tuhoa samalla innolla kuin Carrie esitetään ostamassa kenkiä tai Rambo näytetään niittämässä afgaaneja. Käyttökelpoisempia pahuuden ikoneita on maailma puolillaan.

Sivuhuomautus: Sinkkuelämää 2 voidaan käsittää naisille suunnatuksi harmittomaksi kulutusfantasiaksi samalla tavalla kuin toimintaelokuvat ovat väkivaltafantasioita miehille. Ongelmallisen elokuvasta viihdetuotteena tekee se, että se esittää myönteisesti haitallisia käyttäytymismalleja, jotka ovat laillisia, länsimaisille katsojille jollain tapaa realistisia ja talouden lyhytnäköisestä perspektiivistä myös suotavia. On silti mahdollista, että hyvin tehtynä suunnilleen samansisältöinen elokuva voisi olla aivan erinomainen (vrt. Billy Wilderin Yks’ kaks’ kolme (1961), jossa Coca Cola -pomoa näyttelevä James Cagney opettaa kommunistinuorukaisen kapitalismin tavoille).

Mainokset

Yksi vastaus to “Pahat, 3/3: Hitleristä ei ole sinkkueläjäksi”

  1. Erinomainen teksti, kiitoksia. Bruno Ganz on kumminkin mies paikallaan Perikadossa. Paras näkemäni elokuva Hitleristä on edelleen dokumentti Kuollut kulma. Tai sitten Chaplinin Diktaattori.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: