Vuoden muita paremmat elokuvat

On taas se aika vuodesta, kun pitäisi ottaa osaa perinteiseen listaleikkiin. Oma listani syntyi ilman suurempia pähkäilyjä. Mielenkiintoisempaa oli pohtia jälkikäteen, miksi valitsin nämä elokuvat.

Kaksi viime vuoden parasta Suomessa teatterilevitykseen päässyttä elokuvaa olivat Enter the Void ja Rakkautta italialaisittain. Kolme muuta allekirjoittaneelle päällimmäisenä mieleen jäänyttä olivat The Ghost Writer, Toy Story 3 ja Social Network. Mainittakoon, että nämä olivat ne nimikkeet, jotka ilmoitin Olli Sulopuiston kokoamaan suomalaisten elokuvablogaajien suosikkilistaan. Joskus toiste kysyttynä lista olisi todennäköisesti ollut toisenlainen. Mielipiteillä kun on tapana muuttua.

Kärkikaksikon olen nostanut muiden yläpuolelle siksi, että ne olivat ainoat järisyttäviltä tuntuneet uutuuselokuvat. Turha tällaisia listoja on muuten laatia kuin perstuntumalla, vaikka valintojaan voikin perustella jonkinlaisella tasapuolisuusperiaatteella.

Esimerkiksi Toy Story 3 erottui vuoden elokuvatarjonnasta, koska oli niin piristävää nähdä aidosti sydämellinen ja kekseliäs seikkailuelokuva kaikkien lähtölaukauksessa kuolleiden blockbuster-viritelmien keskellä. The Ghost Writer vakuutti ääritiukaksi jännitetyllä elokuvallisuudellaan ja Social Network ajankuvallaan.

Vuoden parhaimpien listaaminen onkin mielenkiintoista siksi, että siinä joutuu tarkastelemaan oman elokuvamakunsa painotuksia. Vaikka Toy Story 3 toimii omalla sarallaan jotakuinkin moitteettomasti, se ei edusta elokuvatyyppiä, joka iskisi minuun syvimmin. Kärkikaksikon moitteettomuudesta en mene sanomaan mitään, mutta ainakin ne heijastelevat kuvakeskeistä tapaani katsoa elokuvia.

Luca Guadagnino oli elokuvassaan Rakkautta italialaisittain toteuttanut erään omista unelmistani: elokuvan, joka välittää katsojalle tunteen inhimillisestä aistimaailmasta kaikessa rikkaudessaan. Niin hieno kuin aristokraattisuuden kahleista vapautuvan Emman tarina onkin, se toimii ennen kaikkea kehyksenä aistimaailman rikkauksiin heräämiselle.

Elokuvaa on kritisoitu ennen kaikkea siitä, että suurieleisyydestään huolimatta se jättää hahmonsa liian etäisiksi. Tietyllä tapaa tämä on totta, sillä elokuva ei kutsu katsojaa samaistumaan hahmoihinsa niinkään persoonina. Tärkeämpää on väreily, joka jää pinnan alle – käsitti pinnan sitten milanolaiselitistien kovaksi kuoreksi tai elokuvan omaksi kerrontatavaksi, joka on hienovaraisuuksissaankin kovakourainen.

Rakkautta italialaisittain edellyttää, että katsoja resonoi kuvien alati kiihtyvän värähtelyn kanssa. Kerronnan kokonaisvaltaisuuden ja Tilda Swintonin pidättyväisyyden välille kasvaa tällöin jännite, joka purkautuu vasta viimeisen kohtauksen huimassa crescendossa. Näyttelijäkrediittejä seuraava, hämärässä luolassa viipyilevä otos kahdesta syleilyyn hidastuneesta hahmosta on pieni ihme: sellaista ei osaa kuvitella kohtaavansa enää tuossa vaiheessa elokuvaa, mutta kun se häilyy valkonkankaalla, tuntuu täysin mahdottomalta, että elokuva päättyisi mihinkään muuhun nuottiin.

Enter the Void kietoutuu samalla tavalla katsojansa ympärille, mutta se menee vielä pidemmälle luottamuksessaan kuviensa puhtaaseen voimaan. On kaunista katsoa, miten Gaspar Noé ottaa erilaisia tuskastuttaviksi käyneitä elokuvanteon välineitä käyttöönsä ja tiristää niistä pois kaiken banaalin tuttuuden.

Alituiset CGI-tehosteet eivät totutusta poiketen ilmennä tekijöidensä kylmän elotonta kosketusta maailmaan, vaan muuttavat sen kuvaamaan päähenkilön maailmankokemusta solutasolta alkaen. Jatkuvat kamera-ajot eivät voisi olla kauempana siitä kuviensa kohteista vieraantuneesta hinkkaamisesta, johon vähäpätöisemmät tekijät turvautuvat epätoivoisessa dynaamisuuden metsästyksessään. Tietokoneessa syntynyttä värimaailmaa ei kavahda, koska manipulaatio ei tässä tapauksessa ole myymisen vaan transgression väline.

Suomalaisen elokuvakritiikin suuriin nimiin lukeutuva Jerker A. Eriksson kirjoitti vuonna 1955:

Uuden ja kiehtovan taiteellisen näkemyksen vaikeutena on se, miten kykenemme erottamaan tämän suuntauksen tuotteista sen mikä on keskinkertaista ja mikä aitoa. Elokuvan historiassa on paljon esimerkkejä siitä kuinka innostus on tylsistyttänyt kritiikin välineitä: ajateltakoon vain neorealismia joka sai niin suurenmoisen vastaanoton, että vieraat tarkkailijat puhkesivat ylistämään italialaisen elokuvan todellisuudenläheisyyttä jo nähdessään kuvan jostakin likaisesta takapihasta.

Sekä Enter the Void että Rakkautta italialaisittain lumoavat tehokeinojensa tuoreudentunnulla. Kokemusten elämyksellisyys saa lisäpontta siitä tarjonnan karuudesta, jonka keskellä suomalainen elokuvankatsoja joutuu teattereissa elämään. Elokuvia kun ei katsota tyhjiössä. Saattaa hyvinkin olla, että edellämainitut elokuvat saavat joitakin erheitään anteeksi vain muiden tekemien syntien tähden.

Nähdäkseni tällainen kuuluu kuitenkin terveen pelin henkeen, sillä vaikka kokemuksiaan on syytä peilata historiaan, se ei poista valintojen subjektiivisuutta. Listat toimivat keskustelun herättäjinä, katsomissuosituksina ja potentiaalisesti kiehtovina katsauksina tekijänsä maun painotuksiin. En jaksa uskoa, että todelliset kaanonit syntyisivät vain taideteoksia järjestykseen laittaen.

Parhaiden elokuvien listaaminen ilman kunnollista taustoitusta on yhtä tyhjänpäiväistä kuin jos läiskisi uutuuselokuville pelkkiä tähtiä ilman huolellisia perusteluja.