Transformers: Viihteen pimeä puoli

Tv-kanava Nelonen on ottanut asiakseen ilmoittaa, että ”viihde on hyväksi”. Väite on vanhanaikaisuudessaan naurettava. Aivan kuin kepeydellä profiloituneen kanavan pitäisi puolustella linjaansa viihteellä kyllästetyssä kulttuurissa. Toisaalta, viihteen käsite on päässyt hämärtymään siinä määrin, että puolustautumiseen saattaa sittenkin olla tarvetta.

Uteliaisuus ajoi minut katsomaan terroritekoa, joka on saanut nimen Transformers: Kuun pimeä puoli (2011). Itsetuhoisuuden puuskassani valitsin vieläpä kolmedeellä sivellyn vaihtoehdon, vaikka olin pyhästi vannonut kaihtavani moista kusetusta. Pahimmat pelkoni toteutuivat, sillä uuden miljardimöhkäleensä myötä Michael Bay on taas astunut pari askelta lähemmäs avantgarde-elokuvaa. Transformersin audiovisuaalinen sohjo on niin hahmotonta, että sen kuvien ja repliikkien järjestys tuntuu tietokoneen arpomalta.

Mihin Transformersin viitoittama tie johtaa? Kuinka pitkälle irrallisten ärsykkeiden pakkosyötön voi viedä niin, että se pysyy taloudellisesti järkevänä toimintana?

Itse en kyennyt suhtautumaan Transformersiin enää viihteenä. Vaikka Johannes Robertsin Darkhunters (2004) pitää kiinni asemastaan maailman huonoimpana elokuvana, tavoittelee Transformers paikkaa ihmistyövoiman suurimpana haaskaajana. Tuskin koskaan on tehty näin paljon työtä ei-minkään saattamiseksi valkokankaille.

Michael Bay on siitä hankala tapaus, että hän on tehnyt itsestään helposti naurulla kuitattavan vitsin. Bad Boys (1995) ja Armageddon (1998) ovat typeryydessään hauskoja, hellyttävän kömpelöllä sovinismilla höystettyjä rytinäralleja, joiden infantiilia machopaatosta jäi Transformersin robottisodan keskellä kaipaamaan. Ongelmana on se, että vaikka Bay on muuttunut, hänen töitään arvioidaan samoista lähtökohdista kuin aiemminkin.

Toisin kuin nyt jo antiikkiseksi käyvää sikailutoimintaa, Transformersia on vaikea kritisoida moralistisin äänenpainoin. Elokuvan jälkeen en silti voinut olla miettimättä, mitä tällaisen epäkerronnan syöttäminen tekee nuorison taidolle katsoa elokuvia. Siinä missä moraalisia normeja omaksutaan muualtakin kuin elokuvista, elokuvan kieltä opitaan edelleen etupäässä elokuvista.

Sovinismia on helppo kauhistella, mutta Transformersin kritisoiminen on kuin kävisi väittelyä lentokoneen suihkuturbiinin kanssa. Elokuva on hyökkäys katsojaansa kohtaan. Olisi kiinnostava tietää, mitä elokuvan vastaavana tuottajana toiminut Steven Spielberg todella ajattelee kyseisestä jätöksestä.

Koska Spielberg on moninaisista synneistään huolimatta rautainen tarinankertoja, päätin lääkitä Transformersin synnyttämiä traumoja katsomalla ensi kertaa Kolmannen asteen yhteyden (1977). DVD:llä olevassa haastattelussa Spielberg muistelee, kuinka häntä keljutti lisätä elokuvan Special Editionin loppuun kuvaa avaruusaluksen sisätiloista, joiden ulkopuolelle katsoja alkuperäisessä versiossa jätettiin. Studion vaatimat lisäykset kun olivat hänen mielestään katsojien mielikuvituksen tallomista.

Nyt hän tuottaa itse elokuvia, jotka eivät edes tunnusta mielikuvituksen kaltaisten inhimillisten piirteiden olemassaoloa. Transformers on paha elokuva ja se tuottaa noin miljardi dollaria.