Cruise jäätyy

Tom Cruisen rooli Kubrickin Eyes Wide Shutissa (1999) herättää muistumia ohjaajan aiemmista elokuvista.

2001: Avaruusseikkailun (1968) lopussa astronautti Dave Bowman tunkeutuu häijyksi muuttuneen supertietokone HAL 9000:n ytimeen. Armoa anovan laitteen ääni hidastuu rauhoittavan neutraalista sumeaksi mörinäksi sitä mukaa, kun ihminen poistaa sen muistiyksiköitä. Kun Stanley Kubrick muutama vuosikymmen myöhemmin teki viimeistä elokuvaansa, hän venytti kohtauksen elokuvan mittaan.

Eyes Wide Shutissa Tom Cruise on ideaaliroolissaan. Supertähden mekaaninen rentous tekee monista tämän roolitöistä hieman kummallisia, mutta Kubrickin joutsenlauluun se istuu täydellisesti.

Cruise on supertietokone, hieman liian virheetön ja pingoitettu ollakseen inhimillinen. Hänen hahmonsa Bill Harford, samaa maata, kokee elokuvassa seksuaalisten hämmennysten sarjan, joka vastaa muistiyksikköjään menettävän HAL 9000:n vastoinkäymisiä. Cruisen tavaramerkkivirnistelyt valuvat tyhjiin hahmon jäätyessä kohti tuskaisaa kestoummetusta muistuttavaa tilaa.

Luulisi, ettei naiivin robottihahmon edesottamuksista olisi katsojalle samaistumispinnaksi. Kun elokuvan nyt pääsi näkemään arkistonäytöksessä filmiltä yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, oli kuitenkin yhä selvempää, kuinka se tuntuu kohoavan suoraan alitajunnasta tällaiset triviaalit kysymykset ohittaen. Hieman hupaisa päähahmo tekee sen vain helpommaksi ottaa vastaan.

Nyt katsottuna Eyes Wide Shut tuntuu miltei häiritsevällä tavalla lopulliselta elokuvalta. Se on elokuvan vuosisadan viimeinen todella suuri mestariteos, ohjaajansa testamentti. Se on myös paras mahdollinen todiste filmille kuvaamisen ja siltä esittämisen voimasta. Vaikka elokuvaa on tullut katsottua DVD:ltä yhä uudelleen, sen upeiden värien ja tekstuurien näkeminen täydessä voimassaan oli henkeäsalpaava kokemus.

Tässä ei ole kyse mistään postimerkkeilystä, sillä Eyes Wide Shutin samea olemus muodostaa olennaisen osan sen unilogiikasta. Koko elokuva on yhtä kivuliasta hidastumista kohti heräämisen pistettä – todellisuutta, ja ymmärrystä siitä, ettei toista tällaista elokuvaa välttämättä enää ikinä tehdä.

Aiempi kirjoitukseni elokuvasta täällä.

Kuvainhalkoja, osa 9: Eyes Wide Shut ja Kubrickin biljardiottelu

”Kuvainhalkoja” on sarja kuva-analyysejä, joissa pureudutaan johonkin kirjoittajaa sykähdyttäneeseen kuvaan tai kohtaukseen.

Värien käyttö elokuvissa on muuttunut valtavasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Värejä voidaan käsitellä loputtomiin digitaalisesti ja niin myös tehdään. Luulen, että tämä voimakas värien manipulaatio ja teräväpiirtotelevisioiden ynnä muun kotihifistelyn yleistyminen on tehnyt värit monella tapaa näkyvämmiksi katsojalle.

Värielokuvan saapumisen aikoihin katsojat luonnollisesti kiinnittivät paljon huomiota väreihin, mutta sittemmin niiden vaikutus vakiintui enemmänkin alitajuiseksi. Liitämme väreihin tiettyjä tunteita, joita elokuvantekijät kykenevät valitsemallaan väripaletilla ohjailemaan. Toisaalta, värit eivät symboloi kaikille samoja asioita, joten elokuvan täytyy olla johdonmukainen värinkäytössään.

Stanley Kubrickin viimeinen elokuva Eyes Wide Shut (1999) on yhtä värien juhlaa. Sen upea valaisu sai tukea prosessista, jossa filminegatiivista puserrettiin esiin lisää kirkkautta kemiallisesti. Yleensä tätä menetelmää käytetään vain, jos kuvaustilanteessa on ollut liian vähän valoa. Käyttämällä sitä kaikkiin otoksiin, Kubrick sai elokuvaan tahtomansa hämyiset värit. Harmillisesti elokuvan DVD-versio ei näitä värejä aivan tavoita, Blu-Rayn kohdalla tilanne on kuulemma parempi.

Koska elokuvan tapahtumat sijoittuvat joulun tienoille, ovat kaikki tapahtumapaikat täynnä erilaisia koristevaloja. Esimerkiksi ylläolevan kuvan tanssiaiskohtaus valaistiin pelkästään taustalla näkyvillä jouluvaloilla. Kuvien rakeisuus ja värien kirjo upottavat katsojan Kubrickin unimaailmaan.

Eyes Wide Shut on saanut moitteita lopun pitkästä kohtauksesta, jossa Ziegler (Sydney Pollack) selittää Bill Harfordille (Tom Cruise) mistä kaikesta edellisten päivien epäilyttävissä tapahtumissa on ollut todella kyse. 13 minuuttia selittävää dialogia on tietysti paljon, mutta kohtauksen pituus on osa sen tarkoitusta. Kaikki yksityiskohdat saavat rationaalisen selvityksensä. Tohtori Harfordin kuuluisi tässä vaiheessa herätä unestaan. Selitysten pituus korostaa eroa aiempiin mysteereihin.

Dialogin tasolla kohtauksessa on siis kyse edeltävän univaelluksen päättymisestä. Keskustelun esillepano riitelee kuitenkin puheen kanssa. Zieglerin huonetta hallitsee punainen biljardipöytä, joka on kuin kaiken keskellä törröttävä hiljainen huutomerkki. Ziegler ja Harford kaartelevat sen äärellä, jatkuvasti asemiaan vaihtaen. Kyse on shakkia rakastaneelle Kubrickille läheisestä peliteemasta, jota hän varioi monissa elokuvissaan.

Kohtauksen aloittaa puolitoistaminuuttinen 360 asteen otos, jonka alussa Ziegler on pelaamassa biljardia. Hän avaa oven Harfordille, tervehtii tätä ja tarjoaa viskiä. Laseineen he kävelevät biljardipöydän ääreen.

Tähän asti miehet ovat vaihtaneet kohteliaisuuksia, mutta sitten Ziegler alkaa vaivaantuneesti hapuilla kohti visiitin todellista syytä. Tässä vaiheessa hän kävelee pöydän toiseen päähän ja ohittaa matkallaan sinistä valoa loistavan ikkunan, jonka edessä on pienoismallilaiva. Kamera saapuu viimeiseen asemaansa, jossa ikkuna kehystää nyt Harfordin. Kun Ziegler ilmoittaa haluavansa puhua eräästä asiasta, kohtaus saapuu käännekohtaan ja sitä myötä ensimmäiseen leikkaukseensa.

Tiheämmän leikkauksen sijasta Kubrick rytmittää tämän pitkän otoksen tapahtumia kameran ja näyttelijöiden liikkeillä, jotka heijastelevat miesten keskustelussa tapahtuvia sävyn muutoksia. Kun Harford aistii keskustelun suuntaavan epämiellyttäville alueille, mukaan tulee sininen ikkuna ja pienoismalli, jotka viittaavat elokuvan koko tapahtumaketjun aloittaneeseen motiiviin: laivastoupseeriin, josta Harfordin vaimo tunnustaa uneksineensa. Kohtaus on nyt siirtynyt osaksi Harfordin eroottista odysseiaa, jonka sininen hehku alkaa jälleen reunustaa häntä.

Kohtaus etenee puheen kanssa riitelevän punaisen pöydän ympärillä tapahtuvana tanssina, joka päättyy jälleen ikkunan äärelle. Nyt sen sininen valo lankeaa ahdistuneen Harfordin ja tätä leppoisasti lohduttavan Zieglerin kasvoille. Sininen valo viestittää, ettei Harfordin matka ole vielä ohi. Se toimii linkkinä seuraavaan kohtaukseen, jossa Harford saapuu kotiin ja tunnustaa seikkailunsa vaimolleen.

Kubrick kuoli juuri ennen kuin elokuvien värien digitaalinen sormeilu yleistyi digital intermediate -prosessin myötä. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä miten hän olisi hyödyntänyt tämän kehityksen mukanaan tuomia mahdollisuuksia. Toisaalta on jotenkin osuvaa, että Kubrickin tähän murroskohtaan osunut viimeinen työ on juuri valon, tilan ja filmin ylistyslaulu.

Kirjoituksen alussa olevan kuvan vasemmassa laidassa istuva mies on muuten Kubrick itse, elämänsä ainoassa cameo-roolissa.