Vieraissa pöydissä

Viime kesän lopulla kokeilin jotain aivan uutta.

Uneton 48 -kilpailussa 2011 toiseksi sijoittunut Erkka Mykkänen pyysi minua kuvaamaan palkintolahjakorttien turvin tehtävää lyhytelokuvaansa. En ollut koskaan aiemmin kuvannut fiktiota niin, etten olisi myös ohjannut ja leikannut sitä.

Unettomassa palkittu ”Arttu joka puhuu Jumalalle johon ei usko koska tyttöystävä Nadja kuoli” oli yhden miehen kännykkäelokuva, joten P. Mutasen Elokuvakonepajalta vuokrattavilla kamoilla kuvaaminen tarkoitti melkoista panosten korottamista ainakin kaluston suhteen.

Sain Erkalta melko vapaat kädet kalustovalintojen suhteen. Oli heti selvää, että halusin kuvata 16-milliselle. Sitten selvisi, ettei lahjakortti tietenkään kattanut filmiostoja. Päädyimme Arrin digitaaliseen Alexa-kameraan, joka osoittautui äärimmäisen miellyttäväksi ja helpoksi käyttää. Vaikka Alexa edustaa digikuvauksen huippua, sellaisen taakse siirtyminen ei ollut mikään filmiin vaihtamisen kaltainen loikka. Olipahan vain parempi digiboksi edessä. Linssivalinnan suhteen menin kyllä metsään, sillä Redin zoomi ei ilmeensä puolesta miellyttänyt silmääni.

Erkan käsikirjoitus ”Taulu” oli yhden huoneen ja kahden näyttelijän juttu. Alkujaan hahmojen piti edustaa vastakkaisia sukupuolia, mutta Erkka astuikin itse kameran eteen Tero Peltoniemen vastanäyttelijäksi. Yhden yön jutun jälkipyykkejä pesevä tilanne muuttui heti astetta kutkuttavammaksi. Käsikirjoitusta ei tästä huolimatta taidettu muuttaa juuri lainkaan.

Kuvaukset oli jaettu kahdelle päivälle. Ensimmäisenä kuvaisimme harjoitusluontoisen version minun kamerallani, seuraavana päivänä Alexalla. Olimme suunnitelleet, että elokuva koostuisi kolmesta pitkästä otoksesta. Ensimmäisen päivän iltana Erkka kävi kuitenkin materiaalit läpi ja totesi ne turhan teatterimaisiksi. Sovimme, että tekisin kuvasuunnittelun seuraavalle päivälle oman harkintakykyni mukaan.

Kolmesta kuvasta koostuvassa elokuvassa olisi ollut yhdentekevää, kuka ne leikkaa yhteen. Nyt tein varmuuden vuoksi sellaisia valintoja, joita en todennäköisesti olisi tehnyt, mikäli olisin leikannut elokuvan itse. Coveragea otin enemmän, mutten mitenkään holtittomasti, koska päivän mittaan piti kuvata melkein vartin verran elokuvaa. Ensimmäisen raakaleikkauksen katsominen oli pieni shokki, koska se poikkesi monella tapaa odotuksistani. Vaikka kuvatessani tiedostin, etten leikkaa tätä materiaalia, mieli väkisin haki jokaisesta otosta luonnolliselta tuntuvat leikkauskohdat.

Saattaa olla, että päädyin hitusen tavallista turvallisempiin valintoihin siksi, että vieraan ja mahdottoman raskaan Alexan kanssa painiminen ei erityisesti rohkaissut isoihin riskinottoihin. Epävarmuutta lisäsi myös se, että koska Erkka näytteli, minulle vuoti ohjausvelvollisuuksia. Tämä oli hiukan outoa, koska teksti ei ollut omani ja näyttelijät tunsivat sen paljon paremmin. Normaalisti teen paljon intuitiivisia päätöksiä, joita en selittele sen kummemmin, mutta tässä tapauksessa niin ei voinut tehdä.

Lopullisesta elokuvasta minun on mahdoton puhua mitään, sillä sitä en ole nähnyt. Lupaavalta vaikuttaa, ja tekstissä ainakin on koukkuja. Kuvaajan panoksesta katson parhaaksi vaieta tällä erää.

Sen voin sanoa, että tällaista vieraissa pöydissä mesoamista kannattaisi harrastaa enemmänkin. Me elokuvan parissa puuhastelevat vetäydymme liian helposti oman ydinporukkamme turvaan näpertelemään. Tungetaan reippaasti sotkemaan toistemme kuviot.

Erkka Mykkäsen Taulu ja Monadi-Filmin Varaosamies esitetään 13.4. klo 18:00 elokuvateatteri Andorrassa Helsingissä. Liput 2e. Lisätietoja Facebookissa.

Varaosamiehen Tampereen lisänäytös 5.9.

Varaosamies veti ensi-illassaan Tapahtumien yönä sen verran hyvin väkeä, etteivät kaikki halukkaat mahtuneet mukaan. Nyt tiedossa on kuitenkin lisänäytös 5.9. klo 18:15 elokuvateatteri Niagarassa. Liput 2e, ikäraja 12. Luvassa myös ohjaajan lyhyt alustus.

Viihteen tekeminen on itsekästä

Viihdyttäminen on määrättyjen reaktioiden nyhtämistä yleisöstä, jonka kuuliaisuudesta viihdyttäjän mieliala on kiinni. Tällaisessa lapsellisuudessa on se hyvä puoli, ettei viihdyttäjä halua tehdä huonoa työtä (ainakaan periaatteessa), koska se pahoittaisi hänen oman mielensä.

Minä en ala tässä kohtaa mieltäni pahoittamaan, sillä Varaosamiehen ensi-ilta meni loistavasti. Lipunostajien jono kiemurteli kadulle vielä siinä kohtaa, kun ensimmäinen näytös myytiin loppuun. Sisään mahtuneet nauroivat juuri oikeissa kohdissa, enkä näytöksen jälkeen havainnut ainuttakaan hapanta naamaa.

Ajattelin heti, että tähän tunteeseen voi jäädä koukkuun.

Varaosamiehen tapauksessa innostunut vastaanotto lämmittää senkin takia, että projekti seurasi Agorafobian monimutkaisia kuvauksia. Agoraa tehdessä elokuvan identiteetti tuntui alati pakenevan hyppysistäni, ja halusin Varaosamiehellä todistaa itselleni, että pystyn tekemään suoraviivaisen viihde-elokuvan.

Ei siitä ihan suoraa tullut, mutta tällä kertaa mutkat ajettiin hallitusti. Uskon, että viihde-elokuvassa muotista poikkeaminen on vain tilaisuus elämän paistaa läpi.

Kiitos vielä kaikille tekijöille siitä, että puhalsitte tähän tarinaan hengen. Ja kiitos ensi-illan katsojille siitä, että teitte minusta iloisen. Tästä se lähtee.

Varaosamies ensi-illassa torstaina

Pari vuotta sitten J-P Kantonen kertoi minulle tarinan hajonneen autonsa parissa kokemistaan vastoinkäymisistä. Tarina oli niin hyvä, että teimme sen pohjalta saman tien elokuvan. Torstaina tuo elokuva saa ensi-iltansa elokuvateatteri Niagarassa Tampereella klo 21 ja 22. Toivottavasti näemme siellä.

Ensi-illan lähestyessä kaikki vaikeutuu

Tätä kohtausta et Varaosamiehessä näe.

Mitä pidemmällä elokuvan tekeminen on, sen raskaammiksi käyvät sitä koskevat päätökset. Kahden viikon päästä ensi-iltansa saava elokuvani Varaosamies on periaatteessa valmis, mutta mielessäni se on yhä kesken.

Päätäni kiristää hiukan se, että lopullinen elokuva on tasan 30 minuuttia pitkä. Mielestäni elokuvan paras leikkausversio kesti 35 minuuttia. Puoleen tuntiin päädyin kuitenkin osittain siksi, että moni lyhytelokuvafestivaali ottaa ohjelmistoonsa maksimissaan 30-minuuttisia elokuvia. Masentavan banaali syy.

Varaosamiehen ensimmäinen leikkausversio kesti 55 minuuttia, joten kirveelle on riittänyt töitä. Parinkymmenen minuutin heittäminen ikkunasta oli kuitenkin helpompaa kuin viimeisten viiden minuutin. Kokonaisuus muuttui lyhennellessä aika lailla, mutta vasta viimeisiä minuutteja leikatessa veitsi alkoi viiltää turhan läheltä tarinan sydäntä – sitä, mitä ei voi poistaa tappamatta koko elokuvaa.

Poistettu kohtaus, tämäkin.

Yksi syy viimeistelyvaiheen mutkikkuuteen on siis siinä, ettei lopussa ole enää varaa samanlaiseen haahuiluun kuin aiemmin. Päätöksiä pitää tehdä samalla, kun ajatus vieraiden ihmisten arvioivista katseista muuttuu yhä todemmaksi.

Vielä enemmän loppumetrien raskauteen vaikuttaa se, että silloin kantaa mukanaan kaikkia aiempia ratkaisuja. Jos muokkaan jostain yksityiskohdasta järjestyksessään sadannen variaation, en voi enää pelkästään kysyä, toimiiko se sellaisenaan. Olennaista kun olisi myös, toimiiko se paremmin kuin versio 46. Hulluttelu käy kovin vaikeaksi ja väärälle polulle on helppo eksyä.

Sitten on vielä se, että jälkitöiden viimeiset vaiheet eivät ole yhtä kiihkeitä kuin vaikkapa kuvaukset. Siksi 2009 kuvatun Agorafobian työstäminen tuntuu toisinaan lyijynraskaalta.

Puolituntinen Varaosamies on mielestäni hyvä elokuva. Enhän sitä muuten päästäisi käsistäni. Silti kaipaan erityisesti paria kohtausta. Ne olivat hyviä, tärkeitä kohtauksia, mutta ne oli myös mahdollista poistaa niin, ettei juoneen muodostunut aukkoja. Uskon, että jossain vaiheessa kutka käy liian kovaksi, ja palautan kaipaamani minuutit elokuvaan.

Kun ähellys elokuvan äärellä käy liian tuskalliseksi, panen sen pyörimään alusta loppuun. Tarina vie mennessään, enkä edes ihan kauheasti ajattele, että tuonkin kohtauksen ääniraidalla voisi olla haukkuva koira.

Varaosamies – ensi-ilta

Elokuvateatteri Niagara esittää Monadi-Filmin puolituntisen komedian Varaosamies Tampereen Tapahtumien yössä 9.8.

Näytökset ovat klo 21:00 ja 22:00, liput kustantavat 2e. Tekijöitäkin on paikalla. Kyseessä on näillä näkymin elokuvan ensi-ilta.

Varaosamies uunista ulos

Varaosamies valmistui eilen ja jalkautuu lähikuukausina ihmisten keskuuteen.

Ei mulla muuta.

Varaosamies – traileri

Monadi-Filmi ja Teatteri Trilobiitti ylpeydestä ymmyrkäisinä esittävät:

Varaosamies kuvaa miestä, jonka maailma murenee kilpaa tämän auton kanssa.

Elokuva on Monadi-Filmin ja Teatteri Trilobiitin yhteistuotantona syntynyt, noin 40-minuuttinen komedia, joka kuvattiin syksyllä 2010. Tulossa loppuvuodesta 2011.

Ohjaus, kuvaus, käsikirjoitus ja leikkaus:
Sami Pöyry

Tuotanto:
J-P Kantonen & Sami Pöyry

Alkuperäistarina:
J-P Kantonen

Linjatuotanto ja äänitys:
Venla Virhiä

Musiikki:
Lauri Myllymäki

Tuotantoassistentti:
Antti Kilpijärvi

Rooleissa:
J-P Kantonen
Anna-Maija Jalkanen
Ville Kiljunen
Riikka Oksanen
Teemu Lehtilä
Ola Tuominen
Jon Länsivaara
Valtteri Lumpiola
Ville Voutilainen
Juha Kulmala
Senja Meriläinen
Riku Lempinen
Harri Penttilä
Markku Ali-Keskikylä
Tomi Matikainen

Miksi Agorafobia myöhästyy (monen muun indie-elokuvan tavoin)

eli, Kuinka minusta tuli Agorafoobikko, osa 4.

Agorafobia ei ilmesty tämän vuoden puolella, kuten oli aikomus. Viivästys johtuu kahdesta, useimmille indien tekijöille tutusta syystä – rahan ja kokemuksen puutteesta.

Agorafobian kuvaukset olivat kaikkiaan hyvin miellyttävät, mutta niiden aikana tein myös monia huonoja ratkaisuja, joita jouduttiin paikkaamaan uusintakuvauksilla. Kuvausten merkittävä pidentäminen paransi elokuvaa aivan valtavasti, mutta samalla se toi mukanaan joukon muita ongelmia. Koska kuvauksia tehtiin kaikkiaan vuoden ajan ja elokuva muutti huomattavasti muotoaan tuona aikana, äänisuunnittelun aloittaminen viivästyi sen mukana.

Emme tehneet Agorafobian äänisuunnittelijan, Ville Kaapron, työtä erityisen helpoksi. Koska meillä ei kuvauksissa ollut ketään äänittämisestä varsinaisesti tietävää ihmistä, teimme monia teknisiä virheitä, joita joudutaan nyt paikkailemaan. Hyvää ääntää saatiin paljon, mutta yhtäläisesti nauhalle tarttui myös kuraa. Onneksi nämä ovat kuitenkin sellaisia erheitä, jotka on nyt mahdollista oikaista. Hidasta se tosin on.

Elokuvan valmistumista voisi tietysti nopeuttaa parilla setelipinolla ja niiden perässä seuraavilla lisävahvistuksilla, mutta raha ja Suomi-indie kulkevat harvoin samalla puolen katua.

Olen moneen kertaan kirjoittanut riippumattoman elokuvanteon hyödyistä, mutta tunnustan myös tekotavan huonot puolet. Kun toimitaan pienen budjetin varassa ja usein melko kokemattomalla ryhmällä, nämä kaksi hidastetta vain vahvistavat toistensa vaikutuksia ja saattavat johtaa melkoisiin motivaatio-ongelmiin.

Moni indie-elokuva on kaatunut projektien huonoon johtamiseen tai erilaisiin teknisiin ja luoviin virheisiin. Itsekin näitä virheitä tein Agorafobiassa enemmän kuin kehtaisin myöntää. Siksi tekijöiden veri oikeastaan punnitaankin vasta siinä vaiheessa, kun lopullinen elokuva pitäisi saada valmiiksi hilpeän kuvausjakson antimista. Moni luovuttaa tässä vaiheessa, ja ymmärrän kyllä miksi. Kannustajat ja tukijat ovat harvassa, mutta kyselijöitä riittää yllin kyllin. Jälkituotannon hitaus ja hiljaisuus vaikuttavat helposti ulkopuolisesta vain seisahtuneisuudelta.

Kuuntelin juuri Sanansaattaja -elokuvan tekijöiden haastattelua, johon sisältyi melkoinen kauhutarina. Selkäpiissä meni kylmiä väreitä, kun tekijät kertoivat joutuneensa virtapiikin uhriksi kopioidessaan elokuvan ääniä kovalevyltä toiselle. Molemmat levyt pamahtivat ja kaikki elokuvan äänet katosivat taivaan tuuliin. Niinpä kaikki äänet jouduttiin tekemään uusiksi ja elokuvan valmistuminen lykkääntyi parilla vuodella. Voin vain nostaa hattua herroille, jotka jaksoivat pusertaa eteenpäin vaikeuksista huolimatta.

Sanansaattajien tapaus oli pahimmasta päästä, yleensä sitä joutuu lähinnä itse aiheuttamiinsa sotkuihin. Näissä hommissa saa hakata päätään seinään aivan riittämiin, mutta silloin on lohdullista tietää, että omista virheistään voi oppia. Kuluneena syksynä kuvaamani Varaosamies valmistui tismalleen aikataulussa ja vaati huomattavasti vähemmän jo tehtyyn materiaaliin kajoamista kuin Agorafobia.

Indie-elokuvien ainainen haaste on siinä, että koska tekijät oppivat taitonsa vain elokuvia tekemällä, tuloksena syntyy usein vajavaisia elokuvia, jotka eivät ole aina niin hauskoja katsoa. Olen silti edelleen vakaasti sitä mieltä, että parempi on tehdä elokuvia ja mennä perse edellä puuhun, kuin varovaisesti hautoa unelmaansa vuosikausia. Agorafobia on ollut kova koulu käydä, mutta minulla on edelleen hirvittävä palo tehdä siitä elokuva, joka haastaisi ja palkitsisi katsojansa. Valitettavasti tuohon tavoitteeseen pääseminen edellyttää vielä paljon tylsää yksityiskohtien hiomista.

Eli toisin sanoen: muut odottavat toivonsa miltei menettäneinä, kun muutama tyyppi pakertaa ja vakuuttelee, että kyllä tämä tästä.

Huumori tekee hulluksi

Turhaan ei sanota, että komedia on lajityypeistä hankalin.

Sain vastikään valmiiksi uuden elokuvani ensimmäisen leikkausversion. Vaihteluna piilossa pitämälleni Agorafobialle, olen valaisevien kommenttien toivossa näyttänyt uutuutta alusta alkaen eri ihmisille. Tämä on ollut hyvä veto, koska monet kerronnan pienet ja helposti ratkaistavat oikut nousevat näin vähemmällä vaivalla omaankin tietoisuuteen.

Mutta mitä ihmettä pitäisi ajatella huumorin tasoa koskevista kommenteista?

Jo pienikin testiyleisö osoittaa erilaisten katselutapojen huikean kirjon. Ihmisten tavat reagoida vitseihin vaihtelevat niin laidasta laitaan, että vaikka nämä perustelisivat mielipiteensä, tekijä ei edelleenkään tiedä mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella.

Jos ihmiset nauravat, juttu melko suurella todennäköisyydellä toimii. Vastoin yleistä käsitystä, näiden kahden asian välille ei kuitenkaan voi vetää yhtäsuuruusmerkkiä, koska naurattavan kohdan täytyy olla tarkoituksenmukainen myös koko elokuvan mittakaavassa.

Mutta jos kukaan ei naura, eikä tämä johdu jostain pielessä olevan ajoituksen kaltaisesta, selkeästi havaittavasta teknisestä seikasta, tekijä saa todella pähkäillä ratkaisunsa kanssa. Vitsien sorvaaminen kaikkia miellyttäväksi kun on sula mahdottomuus ja johtaa vain värittömyyteen.

Komediaa tehdessä on pakko hyväksyä se fakta, että samat asiat eivät naurata yhtäläisesti kaikkia ihmisiä. On kuitenkin melko riipivää näyttää hauskaksi kokemaansa kohtaa kivikasvoiselle yleisölle.

Oman elokuvamme kaltaisessa indie-tuotannossa nauramattomuuden seuraukset pysyvät kuitenkin varsin yksinkertaisina. Ensin palaveerataan parin työkumppanin kesken mahdollisista ratkaisuvaihtoehdoista, ja sitten joko muutetaan kohtausta tai ei. Loppujen lopuksi päätäntävalta kuitenkin säilyy itselläni, ja teen ratkaisun parhaan arviointikykyni mukaan. En ehkä päädy parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, mutta ainakin ratkaisu on omani. Ei sillä, että tämä tietoisuus yhtään vähentäisi itseruoskinnan määrää, jos ratkaisu lopulta osoittautuu täysin vääräksi.

Usein käy niin, että yhden yleisön ongelmallisena pitämä kohta osoittautuu menestykseksi toisen yleisön parissa. Sillä hetkellä edellisen kerran pettymys unohtuu mielestä, mutta todennäköisesti tilalle tulee uusi murheenkryyni. Tämän kanssa pitää vain yrittää oppia elämään. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö osumatarkkuuttaan voisi parantaa.

Kirjoittajan mielestä Monty Pythonin Brianin elämä (1979) ei ole erityisen hauska elokuva.