Punainen kohina elokuvateattereissa

Vuodet vierivät ja Monadi-Filmin jännäri Punainen kohina saa ensi-iltansa elokuvateattereissa 9.4.2021

Esityspaikat: https://www.brightfamepictures.com/

On hianoo.

Blogia hautaan ja uutta kohti

Jari Manninen (Punainen kohina)

Tämä olkoon blogin viimeinen kirjoitus.

Kaikille muille kuin minulle on varmasti ollut jo useamman vuoden selvää se, että tämä blogi on yhtä kuin kuollut. Mutta isketään arkkuun viimeinenkin naula virallisesti nyt, kun sen voi tehdä jo taaksepäin katsoen.

Tämän blogin kirjoittaminen kytkeytyy nimittäin itselleni varsin selvärajaisesti tiettyyn aikakauteen, jolloin aloin toden teolla opetella elokuvien tekemistä ja hahmottaa omaa tulokulmaani koko taiteenlajiin myös katsojana. Kirjoituksiin taisi tallentua jonkinlainen kehityskaari holtittomine alkuinnostuksineen, rutinoitumisineen ja tylsistymisineen. Vaikka blogi on vähän ajastaan jälkeen jäänyt näyteikkuna tekemisiini ja aivoituksiini, en henno sulkea sitä, koska matkan varrelle osui muutama ihan hyväkin teksti.

Elokuvista en ole enää vähään aikaan kirjoittanut juuri mitään, mutta eiköhän sekin palo syty taas jossain vaiheessa. Sen sijaan elokuvanteon suhteen hanat ovat vasta aukeamassa. Nyt tuntuu siltä, että oppirahat on hiljalleen maksettu ja varsinainen työstäminen käynnistynyt. Ensi vuonna Monadi-Filmin tuutista on tulossa ulos kolme kokopitkää elokuvaa. Kaksi uutta ja yksi jo kauan sitten kuvattu. Kyllä, juuri se, uskollinen lukijani. (Toim. huom. 8.4.2021: No eipä muuten tullut!)

Näistä uusista elokuvista ”Punainen kohina” on ollut eräänlainen uusiutumisprosessi. Sen lopputuloksena syntyi elokuva, jota voisi kai kuvailla Gaspar Noén ja Mikko Niskasen äpärälapseksi. Jotain elokuvan tunnelmasta tarttui tähän musiikkivideoon, jonka tein Bone Moon -yhtyeelle:

Toinen elokuvista on työnimeltään ”Hetket”. Se on elokuva rakkaudesta ja sen kuvaukset käynnistyvät vajaan kuukauden päästä. Sitä on harjoiteltu jo tovi näyttelijöiden kanssa hahmoja ja kohtauksia sorvaten. Ainakin sen uskallan todeta, että tämän jälkeen kenenkään ei tarvitse sanoa, etteikö suomalaisissa indie-elokuvissa osattaisi näytellä. Koska hyvät hyssykät, näkisittepä.

Saara Elina ja Jari Manninen (Hetket)

Tämä teksti tuntuu hyvältä kirjoittaa juuri tänään, koska näin eilen Samurai Rauni Reposaarelaisen – teoksen, joka ilahdutti enemmän kuin yksikään suomalainen elokuva ikiaikoihin. Tekijät sanoivat elokuvansa näytöksen jälkeen, että uuttakin pukkaa. Ei olisi tarvinnut sanoa. Elokuvasta huokunut polte paljasti, että se on väistämätöntä. Rättö presidentiksi!

Vuonna 2010 kirjoitin, että vuosikymmenen paras suomalainen elokuva saattaa olla indietä. Tuolloin odotin, että findien lupaus alkaisi kantaa nopeammin hedelmää, mutta nyt tuntuu, että kentällä on alkanut vihdoin kuhista ja kuplia. Se tuntuu helvetin hyvältä.

Tähän loppuun en osaa sanoa muuta kuin että kiitos sinulle, joka tätä blogia seurasit. Käykää elokuvissa, yrittäkää olla ihmisiksi ja katsokaa joutessanne vaikka Varaosamies. Törmäillään!

Musiikkivideo: The Fowler

Tein taas musiikkivideon Ochre Room -yhtyeelle. Se on tässä:

Moebiuksen väkivaltakuvaus oksettaa

Nyt elokuvien väkivaltakuvauksissa on kyllä ylitetty joku raja.

Kävimme puolisoni kanssa eilen (11.12.2014) Tampereen Niagarassa katsomassa korealaisen ”taide”ohjaaja Kim Ki-dukin uutuuselokuvan Moebius. Näimme jotain sellaista, mitä kenenkään täysijärkisen ei pitäisi joutua elokuvateatterissa näkemään. Elokuva sisälsi mm. sukupuolielinten silpomista, edellämainittujen elinten syömistä ja seksiakteja, joissa puukotettiin ihmisiä.

Haluaisinkin nyt kysyä maahantuojalta (Nightvisions) ja esittäjältä (Pirkanmaan elokuvakeskus): millä perusteilla olette päättäneet esittää tällaisen ”elokuvan”, jossa edellämainitut teot on kuvattu jollain kolmen pikselin kännykällä? Mistään ei saanut selvää, ja se vähä mistä sai, näytti todella rumalta. Mutilaatiosta minä maksoin, Bubble Bobblea olisin helvetti vieköön voinut katsoa Youtubestakin.

Haluaisin kirjoittaa elokuvasta muutakin, mutta koska se oli lähinnä puolitiehen jäänyt ajatusleikki, tyydyn nyt vain jättämään tämän valituksen tähän.

Halloween-Drome ja slasherin kirot

”I spent eight years trying to reach him, and then another seven trying to keep him locked up because I realized that what was living behind that boy’s eyes was purely and simply… evil.”

Slasher on kauhuelokuvan alalajeista tylsimpiä, eikä edes perusteos Halloweenissa (1978) ole juuri muuta hyvää kuin kuvien tarkka rajaus. Näistä syistä elämässäni alkoi synkeä ajanjakso, kun kauhutapahtuma Cinemadromen halloween-painoksen ilmoitettiin etenevän etupäässä slasherin merkeissä.

Vaikka olin nähnyt Halloweenin pari kertaa aiemminkin, muistikuvani siitä olivat hyvin hämärät. Ei ihme, sen verran mitäänsanomatonta palloilua elokuva on. Tylsä pahis kiertää tappamassa tylsiä teinejä vain vähän jännittävämmin kuin muissa slashereissa. Ei kiitos. Ja kun väärien mielipiteiden heittelyyn pääsin, niin todettakoon, että John Carpenterin kultakauden elokuvista The Thing (1982) on ainoa todella hyvä elokuva. Vaan se vasta sitten hyvä onkin.

Niin pienessä arvossa kuin Halloweenia pidänkin, en irvaile sanoessani, että loppu on elokuvassa parasta. Loppumetrien twistit ovat kauhuelokuvien peruskauraa, mutta Halloweenin viimeiset kuvat muodostavat yhden aiheen hienoimmista variaatioista. Ne viestivät kierolla tavalla ainaisesta uhasta, jota ei pääse pakoon teatterista poistumallakaan. Hassusti loppu toi mieleeni myös Antonionin elokuvan Kuumetta (1962) ja sen lopun tyhjät kadut.

”Man, this guy’s burnt so bad he’s cooked. A fucking Big Mac. Overdone.”

Paljon heikommin samanlaista kikkaa yrittää lopetuksessaan myös minulle entuudestaan täysin tuntematon The Burning – Koston liekit (1981), joka nähtiin Halloweenin perään. Elokuvien niputtaminen alleviivasi ainakin sitä, etteivät slasherien tekijät pidä terveydenhuollon ammattilaisia erityisen suuressa arvossa. Jos elokuva nimittäin jostain pitää muistaa, niin alun viileästä sairaanhoitajasta (ks. sitaatti). Ja kosketinvelho Rick Wakemanin hykerryttävästä scoresta. Ja leirikoulun kivenkovasta kingistä. Ja miksei siitäkin, että elokuva oli Miramaxin ensimmäinen tuotanto. Okei, kyllähän näitä riittää.

Aluksi The Burning viehättikin minua irtonaisen vatipäisyytensä tähden, mutta murhakekkereiden alkaessa touhu taantui täysin yhdentekeväksi puskaryntäilyksi. Tässä yhteydessä elokuvalla oli silti se etu, että Halloween näytettiin elottomana digikopiona ja Burning filmiltä. Halloween on tekstuureiltaan muutenkin niin valjun näköinen elokuva, ettei digiesitys ollut sille todellakaan eduksi. Koska illan päättänyt Elävien kuolleiden yö (1968) olisi tullut myös diginä, se sai jäädä minulta katsomatta. Drome teki kai kuitenkin halloween-kävijäennätyksensä, joten hyvä niin.

Tätä kirjoittaessani seuraava Cinemadrome asettautuu jo lähtökuoppiinsa, ja sen anti on sitten aivan toista maata. Tärkeimpiä nimiä ovat Lau Naun säestämä Usherin talon häviö, Invasion USA, Predator, VHS-Nekromantik ja etenkin Beyond, jonka myötä Drome onkin esittänyt kaikki Lucio Fulcin olennaiset zombielokuvat. Kulttuurityötä, jos mikä!

This Movie Will Blow Your Mind And Change The Way You See The Outback

Vuonna 1977 nuori Robyn Davidson taivalsi 2700 kilometriä Australian takamaita. Nyt matka on kääntynyt erinomaiseksi elokuvaksi Tracks.

Elokuvan puolivälin tienoilla Robyn tajuaa eksyneensä. Ennen kuin asia varsinaisesti ilmaistaan katsojalle, Robyn katoaa okapensaan taa. Väreilevä kuumuus saa oksat tanssimaan villisti kuvassa. Hahmo on hukassa niiden muodostaman mutkikkaan verkoston takana, ja hänen ahdinkonsa voi aistia ennen kuin sormi ehtii edes hakea paniikkinappulaa.

Elokuva välittää kuin varkain sen kurkkua kuristavan tunteen, kun ihminen ei vielä tajua eksyneensä, mutta huomaa ympäristönsä käyneen äkkiä oudoksi. Tällaisia hetkiä Tracksissa riittää, ja niiden takia se on niin oivallinen elokuva – sarja väkeviä, sanattomia tuokioita, joita ei ole tyhmennetty liialla tarinallistamisella.

Mia Wasikowska on Robynin roolissa ilmestyksenomainen, silkkaa läsnäoloa. Matkan motiivit on ymmärretty jättää elokuvassa pitkälti pimentoon, eikä Wasikowskakaan yritä tuoda niitä työskentelyssään pintaan.

Tracks voisi pienillä painopisteen muutoksilla taantua mukahengelliseksi postikorttikollaasiksi. Sellaiseksi, jota saastasivustot tyrkyttäisivät ylläolevan kaltaisilla otsikoilla. Nyt se on pakahduttavan kuumeinen tosien hetkien kokoelma, joka loppuu yllättäen ja hahmottuu tarinaksi enintään jälkikäteen. Siinäkin mielessä se on kuin oikea matka.

Elävää kuvaa: Cabin Sessions ja 48½

Blogiin on luvassa lähiaikoina pitkästä aikaa ihan oikeita kirjoituksiakin, mutta tässä sitä ennen viime aikoina väkertämiämme kuvia. Varaosamieskin tulee piakkoin katsottavaksi nettiin.

Kesän alussa osallistuimme neljättä kertaa Uneton48-kisaan ja tällä kertaa sijoituimme kolmansiksi, vaikka lähdimme ihan tosissamme perseilemään kasaan elokuvaa, jolla ei pötkittäisi pitkälle. Yrittämättäkin voi siis voittaa!

http://http://vimeo.com/106231457

Olemme aiemmin tehneet Ochre Room -yhtyeelle kolme musiikkivideota, mutta nyt oli aika tehdä jotain uutta. Päädyimme pakertamaan viiden biisin livevideon, josta tuli oikeastaan aika kiva. Etenkin korville.

http://http://vimeo.com/104225900

Gordon Willis on kuollut

Elokuvaaja Gordon Willis on kuollut. Olen sattumoisin juuri lukenut elokuvaajien haastatteluista koostuvaa Masters of Light -kirjaa ja miettinyt enemmänkin Willisin töitä ja tyyliä, sekä sitä, miksei hän lukeudu suosikkikuvaajiini, vaikka yksittäisiä töitään jumaloinkin. Ehkä vierastan miehen lausuntoja suoraviivaisuuden tärkeydestä vain siksi, että vähäisempien kuvaajien käsissä moinen ote ilmenee usein uuvuttavuutena. Kammoksuin myös Willisin uhkausta siitä, että hänen teki mieli käydä särkemässä kaikkien kollegoidensa utufiltterit.

Se on selvää, että Willis on elokuvahistorian aivan merkittävimpiä ja vaikutusvaltaisimpia kuvaajia, jonka ansioita tosin voi olla digitaalisen kuvankäsittelyn aikakaudella hieman vaikeakin ymmärtää. Arvostusta herätti myös Willisin nuiva asenne kaikkea elokuvanteon ylimääräistä pintakiiltoa kohtaan. Kun Willis yllättäen jäi eläkkeelle 1997, hän kertoi päätyneensä ratkaisuun: ”Koska kyllästyin odottamaan sateessa, että näyttelijät tulisivat asuntovaunuistaan.”

Aiempia kirjoituksiani Willisin töistä:
Presidentin miehet
Ansa – Parallax View

Zomba di Mare ilmestyy DVD:llä 18.12.

Monadi-Filmin ensimmäinen kokopitkä elokuva, Zomba di Mare, ilmestyy 18.12.

Alkuvuonna olleiden teatteriesitysten jälkeen elokuvaa on hiottu leikkaus- ja tekstitysmuutoksilla ja pienillä lisäkuvauksilla. DVD:llä on itse elokuvan lisäksi tunnin mittainen making of sekä lyhytelokuvat Zomba Intenso ja Non Sono un Razzista, ma…

Zombasta on kirjoitettu Leffatykissä, Laajakuvassa ja Filmiliekissä.

Ennakkotilauksia otetaan piakkoin vastaan. Ennakkotilattujen levyjen pitäisi ennättää jouluksi tilaajille.

Erkka Mykkäsen ”Taulu” nyt netissä!

Kirjoitin keväällä lyhytelokuvasta, jonka kävin kuvaamassa.

Tämä kyseinen Erkka Mykkäsen ohjaama elokuva, Taulu, on nyt nähtävillä Vimeossa. Käykää katsomassa.